Töissä
Nyt se on alkanut. Lapset vaatteisiin, ulos, itkua, töihin, töitä, lapset kotiin, itkua, ruokaa, nukkumaan ja aamu. Rehellisesti sanottuna pidän töistäni. Pidän niistä niin kovin, että en edes muistanut kuinka ikävä minulla oli töihin. Miten tästäkin voi saada kamalaäiti tunteen. Hoitopaikka on todella tien toisella puolen (maailman paras ratkaisu). Hoitotädit ovat mukavia. Alkuhankaluuksien ja lasten jännityksen toiselle puolen on päästy. Mies auttaa aamut, jotta en joudu katsomaan mahdollista itkuista hoitoon jättöä ja saan vain vilkuttaa kotiovella iloiset heipat.
Isoveli reagoi tietyllä tapaa enemmän. Hän kertoo kuinka mielikuvitus laukkaa ja jännittää rauhoittua lepäämään koska sitten voi nähdä pahaa unta siitä, että herää ja kaikki ovat lähteneet hoitopaikasta kotiin ja siellä on pimeää. Pikkuveli on liimautunut syliin hoitopäivän päätteeksi. Tässä pitäisi samalla hoitaa kouluasiat, valmistua neljän vuoden sisään, osallistua MLL:n yhdistystoimintaan, nähdä ystäviä ja sukulaisia. Se vähän hirvittää, että miten vapaa-aika on käsitteenä tuntematon. Toisaalta nyt vain raa'asti jaottelen illat kouluilloiksi ja vapaiksi illoiksi sen mukaan onko mies pitkällä työpäivällä, miten paljon edellisenä yönä on nukuttu tai kuinka paljon kenenkin nenästä valuu räkää. Tällä hetkellä kaikkien nenistä valuu räkää.
Työn aloittaminen on kivaa, koska on mukava työ mihin palata. Jännitin, tietysti jännitin, mutta riemuitsen työni monipuolisuudesta. Minun tähtihetkeni ensimmäisten viikkojen aikana ovat olleet rehtorin sanat "Ota nyt ihan rauhassa tämä alku, me olemme olleet samassa tilanteessa monet itsekin.", "Kai sinä nyt nuori vielä kolmannen haluat tehdä.", "Emme oleta sinun olevan näin tuottelias joka päivä.", "First things first, jos lapsi on sairas työt odottavat." Eikä nyt ehkä sanasta sanaan, mutta ihmisläheinen on tämä työpaikka joka tosiasiallisesti joustaa. Onko näitä enää vai olenko suomen ainoassa ja parhaassa työporukassa? Kiitos työkaverit te olette kiitoksenne ansainneet ja niin ihanaa, että olette aikuisia, syötte itse ruokanne, käytte vessassa ilman, että tulette kaikki ilmoittamaan siitä minulle, niistätte omat nenänne, olette vastuullisia, ihania ja ihmisiä! Täällä minä työskentelen: Muurlan Opisto
Isoveli reagoi tietyllä tapaa enemmän. Hän kertoo kuinka mielikuvitus laukkaa ja jännittää rauhoittua lepäämään koska sitten voi nähdä pahaa unta siitä, että herää ja kaikki ovat lähteneet hoitopaikasta kotiin ja siellä on pimeää. Pikkuveli on liimautunut syliin hoitopäivän päätteeksi. Tässä pitäisi samalla hoitaa kouluasiat, valmistua neljän vuoden sisään, osallistua MLL:n yhdistystoimintaan, nähdä ystäviä ja sukulaisia. Se vähän hirvittää, että miten vapaa-aika on käsitteenä tuntematon. Toisaalta nyt vain raa'asti jaottelen illat kouluilloiksi ja vapaiksi illoiksi sen mukaan onko mies pitkällä työpäivällä, miten paljon edellisenä yönä on nukuttu tai kuinka paljon kenenkin nenästä valuu räkää. Tällä hetkellä kaikkien nenistä valuu räkää.
Työn aloittaminen on kivaa, koska on mukava työ mihin palata. Jännitin, tietysti jännitin, mutta riemuitsen työni monipuolisuudesta. Minun tähtihetkeni ensimmäisten viikkojen aikana ovat olleet rehtorin sanat "Ota nyt ihan rauhassa tämä alku, me olemme olleet samassa tilanteessa monet itsekin.", "Kai sinä nyt nuori vielä kolmannen haluat tehdä.", "Emme oleta sinun olevan näin tuottelias joka päivä.", "First things first, jos lapsi on sairas työt odottavat." Eikä nyt ehkä sanasta sanaan, mutta ihmisläheinen on tämä työpaikka joka tosiasiallisesti joustaa. Onko näitä enää vai olenko suomen ainoassa ja parhaassa työporukassa? Kiitos työkaverit te olette kiitoksenne ansainneet ja niin ihanaa, että olette aikuisia, syötte itse ruokanne, käytte vessassa ilman, että tulette kaikki ilmoittamaan siitä minulle, niistätte omat nenänne, olette vastuullisia, ihania ja ihmisiä! Täällä minä työskentelen: Muurlan Opisto
Kommentit
t. Sanna