Palautteen vaikeus

Hoitotädeillä on lomia ja minulla ei. Lapsille hoitojärjestelyt ovat vähän hankalia varsinkin kun äidin mielestä lasten sijoittaminen muiden nurkkiin riehumaan on kovin vastenmielistä. En vaan jaksaisi saada palautetta siitä kuinka mikään ei onnistunut vaikka ei sellaista palautetta edes oikeastaan tule. Ihmiset ovat pääsääntöisesti kuitenkin kohteliaita ja osaavat pitää tarvittaessa mölyt mahassa.

Sukulaisten kanssa tämä on jotenkin vielä hankalampaa. He niin kovasti haluavat auttaa, mutta siinä vasta se palautteen pelko on suurimmillaan. He haluavat auttaa, mutta heillä on muiden sukulaisten kontaktit niin lähellä, että tarvittaessa kommentin huonosti käyttäytyvistä lapsista voi supista toisen sukulaisen korvaan joka niin tietää olevansa samaa mieltä. Rakastan sukulaisia, mutta en ajatusta itsestäni tai perheestäni kahvipöydän keskustelun aiheena. Minulle on siis jostain syystä luonnollisempaa luottaa ystävän aitouteen kuin sukulaisen aitouteen.

Mitä minä siis pelkään? Palautetta?

Koulussa olen nyt oppinut käsitteen vertaispalaute. Me saamme ja joudumme antamaan palautetta muiden luokkatovereiden töistä. Tämä on jännittävää ja samalla kovin mukavaa. Varsinkin jos palaute on rakentavaa ja hyvässä hengessä kirjoitettua. Kun oma työ on valmis tulee luettavaksi toisen työ. Sitten arvioidaan, palautetaan, ollaan kriittisiä, mutta ei lytätä. Tämä ei ole mikään huono oppimisen metodi. Kyllä minulla on vaan hyviä opiskelukavereita.

Tässä tulee hyvää palautetta leikistä.