Takaisin julkisesti

-->

Aloitetaan uudestaan. On ollut hiljaista. On ollut syy. Aloitin työt tammikuussa ja opiskelut Tradenomiksi ennen sitä. Tulin raskaaksi kolmannen kerran ja mies edelleen on yrittäjä. Perheessä on kaksi koiraa, kaksi lasta, kaksi aikuista. Talo on vanha ja remontin alla. Piti priorisoida ja siirsin elämänhallinnalliset pohdinnat blogista pään sisälle. Anteeksi lukijat ja pää. Nyt olisi mahdollisuus ainakin periaatteessa kokeilla tuleeko kirjoittamisesta mitään kun kaivan sen lähes vuoden tauon jälkeen esille. Edelleenkään ei lievä lukihäiriöni ole kadonnut minnekään ja harhailen ajatuksissani sinne ja tänne, enkä edes lupaa yrittäväni muuta kuin parhaani ja se saa riittää.

Aloitetaan siitä mihin suunnilleen jäin. Palasin töihin. Töihin paluu oli helpompi kuin uskoin. Meillä on ihmisen kokoinen työpaikka johon mahtuu erilaisuutta, boheemia ja vähemmän boheemia sielua. Työpaikalle olin saanut kollegan. Ihanan, toimeliaan ihmisen joka tuo mukanaan aivan hurmaavan ilmapiirin siihen toimistoon jossa ennen istuin yksin. Nyt oli sermin toisella puolen henkilö joka hoiti osan asioista ja työtaakka oli yhdelle sopivampi. Moni asia muuttui helpommaksi koska mielipiteen omille suunnitelmille sai heti eikä kaikkea tarvinnut pyöräyttää suuremman kaavan mukaan. Asiat soljuivat ja sain keskittyä myös lempipuuhaani markkinointiin.

Lapset tottuivat hoitopaikkaan. Edelleen olen montessori-päiväkodista haaveillut, mutta tuo meidän paikka on tuossa tien toisella puolen. Ihan 30sekunnin kävelymatkan päässä. Voiko olla helpompaa. Helppous voittaa kun aamulla puetaan ja mietitään mitä kaikkea voikaan mennä siinä pieleen – aivan kaikki. 

Se mukava puoli mitä en ollut osannut ajatella töihin lähdössä löytyi kotoa. Koti säilyi pidempään puhtaana. Hiekkaa puolet vähemmän, pölyä samoin, pyykin määrä standardi, tiskiä vähemmän, keittiö siistimpi, rakas vessan pesu harveni. Koti siis säilyi käytännössä pysähtyneessä siisteystilassa sen aikaa kun olin poissa. Ihan uskomaton tunne! Huvittavaa, että nautin tästä ajatuksesta jopa töissä, ettei kukaan ole sotkemassa kotia, ei kukaan. Se on tyhjä, hiljainen ja pysähtynyt, edes joskus ja vaikka siihen aikaan kun en edes itse ole paikalla.

Kun kaikki ovat kipeänä peräjälkeen on todella turhauttavaa. On niin turhauttavaa ymmärtää, että tämä kahdella lapsella kiertänyt virus on kohta minulla ja en voi muuta kuin selvitä. Selvitä siitä, että yrittäjä ei päivääkään ole poissa ellei ihan pakko ole ja minun pitäisi selvitä töistäni. Kipeän lapsen hoitoon jättäminen kenelle tahansa muulle kuin vanhemmalle on todella raskasta. Henkisesti se on väärin. Minun tai mieheni kuuluu olla sairastavan mukulan tuki. Mutta mitä sitten kun pitääkin pyytä mummo tai muu avuksi. Se tekee pahaa. Ne päivät haluaisin pyyhkiä pois. Niitä ei pitäisi olla. En tarvitse siltä ajalta palkaa, tarvitsen luvan olla kotona. Onneksi ihmisen kokoisessa työpaikassa näiden asioiden suunnittelu ja toteutus onnistuvat, mutta tekee se silti tiukkaa itselle olla kahden tärkeän tulen välissä. Siinä aivan keskellä. Vastuu, taloudellinen vastuu, lapsen kasvun vastuu ja kuka minä sitten enää olen? Pelkkä vastuun siirtelijä?

Kun kasvaa äidiksi muuttuu arvostelun kohteeksi, eikä aina parasta arvosteluseuraa löydä itsestään. Sitä ruoskii itseään mitä kummallisempiin muotteihin, johon ei mahdu ja odottaa jotain täydellisyyttä. Jotain sellaista mikä on pysäytetty valokuvaan, mutta siitä puuttuu ääni ja elämä. Kun yhden lapsen kanssa loppuu aika ja kahden kanssa sitä ei ole niin kolmannen kanssa loppuu kädet. Ne kädet jotka pitäisi riittää kaikkialle. Niin ainakin luulen. Tästä tämä lähtee, lapasesta. Toinen äitiyslomaviikon aloitus ja lapset hoidossa.