Se hankala kohta vauvavuodessa

Puolen vuoden kohdalla on aina sopiva tipahdus. Sellainen univaje ja imetys, jota on kestänyt 6kk. Hormoonit löytävät taas jonkun tasapainon tai ainakin etsivät sitä. On olo että olen kahlittuna isompien juupas-eipäs riitojen keskelle sekä pienimmän imetykseen. Sisäinen ristiriita siitä kuinka haluan päästä tekemään taas "omia juttuja". Eikä ole aikaa on vain mukamas aikaa. Vaikka rehellisyyden nimissä voin sanoa, että yrittäjän yrittämättömyyteen siirtymisen mukanaan tuoma aikataulujen pitävyys on uskomattoman helpottavaa arjen pyörityksen kannalta.

Maailman rakkaimmat veljekset juoksevat lähes joka yö täyttämään sängyn. Pienin hakee yhden päiväunen vähentämistä. Äiti, joka haluaa vain nukkua edes joku yö kokonaiset unet, mutta ei onnistu ja samalla ei halua lapsiaan kenenkään muun nukutettavaksi. On ristiriitaista. On tarpeita, tekemättömien tehtävien loppumattomia listoja. Se joka keksi sanoa, että siivoaminen on kivaa koska siinä näkee kättensä jäljen on eläkeläinen, jolla on aikaa ihailla sitä. Vihaan kun juuri on saatu tavarat paikoilleen ja minuuteissa ellei sekunneissa kaikki on sekaisin. Kun on imuroinut päivittäin, pyyhkinyt pöytää, tehnyt ruokaa, pessyt pyykkiä, palauttanut tavaroita paikoilleen ja edelleen kaikki on yhtä kaaosta tekee mieli sanoa, että haistakaa huilu.

Ne hetket kun kiitos ei vielä seiso. Kun olet äärettömän monennetta kertaa kertonut ettei tänäänkään ole ruutupäivä vaan ihan tavallinen tehdään yhdessä mukavia (ja tylsiä) juttuja päivä. Mennään ulos ja sisään. Ollaan luovia, tavallisia ja syödään ruokaa eikä karkkia. Ei katsota elokuvia ja rakennetaan legoja. Tämän riman yli mennään. Ei oiota vaan kiivetään. Se vielä tulee, aika jolloin nukun ja aurinko paistaa. Se on ihan ovella, siksi sitä on niin hankala odottaa.