Kiitollisuus

Kolme lasta. Kolme persoonaa. Kolme pientä ihmistä. Kolme suurta tarinaa. Meitä on viisi tai seitsemän yhteensä. Riippuu lasketaanko koirat mukaan. Muutaman viikon ajan olen ihmetellyt kiitollisuutta. Sitä miten hankalat asiat muuttuvat oppimisen kautta kiitollisuudeksi. En halua luopua kurjista kokemuksista niiden kasvattavassa merkityksessä vaikka samaan aikaan en toivo samanlaisia kurjuuksia kenellekään. Katkeruuden viilto on lähellä ja se on syvä kuoppa. Sinne en halua pudota, vaikka se vaatisi naiivia maailman käsitystä ja uutispimentoa. Olen ennemmin puolella kuin vastaan. Olen ennemmin hyvä kuin paha vaikka se vaatisi veronsa ja toisen posken. Olen välillä reunalla, mutta minä rakennan portaat. Lujat, vahvat, askelia kestävät portaat niin että voin niiden avulla kiivetä pois ja näyttää muille missä olin.

Pyörittelen maailmaa siitä kulmasta, että jos minulla olisi vielä elossa oleva isä. Jos voisin soittaa puhelun ja kysyä kuinka menee. Saisin suuttua omalle isälle ja kiukutella. Saisin jotain mitä ei ole. Ei ole. Ei ole vaikka Jos kirjotettaisiin isolla. Omilla lapsillani on isä. Maailman paras ja hellyyttävin. Sille saa suuttua ja rakastaa. Se on terapiaa minulle. Katsoa miten joku on toiselle isä. Ei se ole minun isäni eikä se ole minulta pois jos hän on lapsilleni isä. Minä seuraan sivusta kun kakkonen kysyy painitaanko. Seuraan sivusta kun esikoinen haluaa aikaa kahden. Näen tyttäreni naamalta ilon kun isä tulee kotiin. Sydämeni pakahtuu ilosta.

Ja sitten minä taas kiitän. Kiitän kaikesta. Kiitän siitäkin etten ymmärrä.