Voinko olla lääkäri olematta lääkäri?

Oletteko seuranneet keskustelua siitä kuinka nimiä dropataan puolin ja toisin sen mukaan kenen leirissä seisotaan? Omaa kantaa asioihin huudellaan IG seinillä ja ne verhotaan kauneuteen, luonnollisuuteen ja vapauteen. Mitä on luonnollisuus ja vapaus?

Kävin hakemassa eräänä hyvin kesäisen kauniina päivänä päivystyksestä järkyttävän ripulin päätteeksi katkon migreenille. Olisi se varmasti mennyt lopulta ohi itsekseen, ehkä. Olisin ensiksi oksentanut jo kuivuneen elimistöni nestevarat säryn taltuttamiseksi. Tiedättekö muuten miksi migreenipotilaat oksentaa? Siksi että niiden suolisto lakkaa toimimasta. Tiedättekö miksi se suun kautta otettava lääke pitää ottaa heti ensimmäisten oireiden ilmettyä? Koska se suolisto lakkaa toimimasta. Ehkä ilman katkolla käyntiä olisin käyny jollain hallusinatiivisella migreenimatkalla (migreeniuniet ovat aivan omaa luokkaansa). Käsivaralääkkeistä ei ollut nyt tämän taudin pelastajaksi, akupisteet eivät toimineet, elimistö huusi hoosiannaa.

Sairaanhoito, sitä ei tule parjata vaikka ehdottomasti epäkunnioittava ja huono hoito tulee kertoa ääneen ja siitä voi tehdä viallisen valituksen virallisia teitä pitkin. Kehitettävää on, aina ja kaikkialla, myös minussa itsessäni. Vai laitetaanko käsi pystyyn jos olemme itse täydellisiä, ei muuten olla. Jos täti tämän elämäni ensimmäisen migreenikatkon aikana vastaaottoluukullaan olisi tarjonnut pimeän, mahdollisimman äänettömän tilan missä odottaa lääkäriä olisin ehkä kivun sijaan itkenyt onnesta. Sen sijaa itkeä tihrustin silmät kiinni häveten kirkkaassa odotusaulassa vastapäätä hämärästi tutun oloinen henkilö (ehkä joku lasten harrastusten vanhempi siinä hyvää päivää vaan). Jos lääkäri olisi katsonut taakseen hakiessaan potilaansa käytävästä hän olisi ehkä voinut hidastaa askeltaan sillä jokainen askel jonka otin tuntui räjäyttävän oikean silmäkuoppani. Purin hammasta, perkele. Mutta mitäpä jos olisin avannut suuni ja kysynyt onko mitään hämärää tilaa missä odottaa. Mitäpä jos olisin heti lääkärille sanonut että en pysty kävelemään nopeasti. En tosin tullut ajatelleeksi sitä kaiken sen sekavan olon keskellä.

Kaikki se tieto mitä meillä on vanhenee, muuttuu, kehittyy ja osa hukkuu. Välillä kehitys menee väärään suuntaan. Mittari heilahtaa äärilaidasta toiseen. Tuntuu, että tästä ei kukaan ole puhunut, meidät on vaiettu. Nyt noustaan ja kerrotaan. Tämä on parasta. Ja niinhän se tavallaan on, joillekin, mutta joku voi kokea sen tungettelevana, ahdistavana tai vääränä. Onko silloin hänen tuntemus väärä ja jaetaanko meidät leireihin.

Kaikki terveyttä ylläpitävä hoito, terapia, apu, ihmimillinen kohtaaminen, oman kehon tuntemus, rajojen löytäminen, filosofinen tutkiskelu, luontoyhteys ja vaikka ja mikä on ihanaa. Siinä minä saan olla minuuden keskellä minä. Parhaimmillaan minut nähdään, huomataan, tulen kuulluksi. Huonoimmillaan minun ajatukseni manipuloidaan, ohjataan ja ollakseni jotain joudun pakkoihanuuden laatikkoon, väkisin.

Meillä ihmisillä on tarpeita. Pidetään kuitenkin huolta, että sairaat saavat hoitoa ja että sairaita hoitavat jaksavat. Ollaan muuten aika lirissä jos kirurgina toimii puoskari. Ennen kuin mennään kirurgille niin katsotaan voiko vaikka polven kuntouttaa toisella konstilla, mutta ei jätetä vakavia asioita hoitamatta googlettamalla.

Maalaisjärki, sallittavaa. Jos emme ole lääkäreitä niin sallikaamme meidän myös pysyä pois heidän tontilta. Vapaus on valita.

Huh, tämä helpotti!