Jaksaa, jaksaa

Omatunto soimaa kun mennään asioita hoidellen päivästä toiseen ja silti jää tekemättä. Päässä raikaa "sen minkä taakseen jättää sen edestään löytää". Mies on nähnyt lastaan viikolla yhtenä päivänä kaksi tuntia ja muina kymmenisen minuuttia tai nolla. Lauantai oli koko perheen aikaa ja sunnuntaina aamupäivä. Sitten taas töitä. Ensi viikko on jo kalenterista merkitty vauhdikkaaksi, enkä kuvittele miehen edes ehtivän tämän viikon minuutteihin. Me ollaan molemmat täysin pihalla parisuhteen yhteisestä kommunikoinnista. Siihen vaan ei riitä energia. Raskaushormoonien itkuherkkuus ei yhtään paranna tilannetta. Miten voisin selittää kenellekään sitä kun ei vaan huvita aloittaa keskustelua nimeltä "minusta tuntuu nyt siltä...", koska sitten tulee silmätulva. Ja ei, elämä ei ole risaista, se on vain aivan liian täynnä arkea ja hoidettavia, odottavia, juuri nyt tehtäviä sekä liian vähän pysähtymistä. On pakko pysähtyä jos tuntuu tältä ja on pakko itkeä ne toivottomuuden kyyneleet. Riitänkö ja jaksanko. Tietysti, mutta onko tunne aina seuraamassa järkeä niin voin sanoa ettei kyllä nyt ole.

Päätöksenteko tuottaa vaivaa, mutta myös iloa. Tässä tapauksessa olen onnellinen materiaalisista päätöksistä eli siitä, että tiedän mitkä kärryt hankin meille kun tai jos perheeseemme putkahtaa mahassani kasvava uusi vauva. Ne tulevat olemaan leveät, isot ja pyörään kiinnitettävät. Merkkiä en vielä paljasta, koska tilausta ei ole vielä tehty. Palataan tähän myöhemmin. Nyt otan hetken itselleni ja käyn kaikki lukemattomat sähköpostit läpi. Jaksaa, jaksaa ja valmista tulee.