kolmekymppinen

Kolmekymppinen, nyt olen kai aikuinen tai vanha jonkun mielestä. Oma mummoni soitti ja ihmetteli, että miten minustakin on tullut niin vanha. Hän on reilu kahdeksankymmppinen. Elän pitkälti sitä unelmaa, josta olen haaveillut nuorempana: omistusasunto, lapsi, koiria, ihana aviomies, rakkaita ystäviä ja terveenä. En silti väitä etteikö haaveiden takana oleva arki olisi yllättänyt tavallisuudellaan.

Keskustelimme miehen kanssa toisesta autosta. Hänen mielestään olisin onnellisempi, jos meillä olisi toinen auto. Ehkä osittain ja ainakin moni logistinen asia olisi sippelimpi, mutta en allekirjoita onnellisuuteni riippuvan toisesta autosta. Ei näillä kotiäidin hoitotukirahoilla millään viitsisi maksaa bensoja, huoltoja ja autovakuutuksia. Ei ne meinaa riittää edes kuukauden tarpeisiin näilläkään menoilla. Ja auto nyt vaan on kamala sijoitus. Toisaalta, jos olisi varaa mihin tahansa maailman autoon niin haluaisin Bemarin ykkössarjan kauppakassiksi. Haaveita pitää olla ja nyt ne olkoon kolmattakymmenettä käyvän perheellisen ja raskaana olevan haaveita. Bemari, minäkö...? Jep, joskus.

Ruoho on aina vihreämpää jossain muualla.