Lapsellinen lapsi
Yöllä klo kolme. "Äiti onko huomenna perjantai? Meidän pitää muistaa hakea sinun kengät." Hetken mietin, että mitkä kengät ja onko tuo lapsi nyt ihan unessa, mutta hän kysyi uudestaan samaa. Vastasin ettei huomenna ole perjantai, mutta ylihuomenna on. "Äiti muistetaan sitten hakea ne kengät siltä nakuttajalta." Ahaa, siis lapseni muistuttaa minua hakemaan kengät suutarilta. Tiedättekö sen laulun, joka menee jotenkin näin: "Suutari räätäli pikipöksy pietari. Kengän koputtaja naskalin nakuttaja. Mene tästä leikistä pois." Lapseni kysyi myös suutarilta tullessamme, että oliko sen sedän nimi Pietari ja nakuttaako se kenkiin nauloja.
Lapselle niin moni asia on tosi. Se on niin tosi, että tekee pahaa, kun lapsen lapsenmielisyys ja vilpittömyys ohitetaan. Miten lapsia kuskataan milloin mihinkin vähän "huijaten". Koska ne eivät muka ymmärrä. Ymmärtäväthän ne. Sitten niillle sanotaan ettei tämä luvattu nyt menekään niin kuin puhuttiin, koska sehän olisi lapsellista. Lapset ovat lapsellisia, koska he ovat lapsia. Vanhempien tehtävä on asettaa rajat ja niiden kautta lapsi saa vääjäämättä pettymyksiä, tietysti. Annan esimerkin sillä en osaa pukea sanoiksi muuten sitä mitä tarkoitan. Jos lapselle sanotaan, että mennään ruokakauppaan ja saat valita sieltä mitä tahansa niin kuinka suuri kiusaus onkaan korjata lapsen hassua valintaa paremmaksi, sopivammaksi, halvemmaksi. Sen sijaan vanhempi olisi voinut asettaa rajan ja kertoa, että lapsi saa valita kaupasta yhden minkä tahansa haluamansa munkin tai vaikka maitopurkin.
Kuulen jatkuvasti sitä, että meidän pojat ovat niin kiinni äidissään (tai isässään). Ja jos kantaansa eivät paljasta vanhemmat niin heidän lapsensa tokaisevat samaa. Se on vähän hassua, mutta niin he ovat. He ovat kohtalaisen tietoisia omista henkilökohtaisista rajoistaan. Jos yrittäisit saada halausta meidän kolmivuotiaalta niin, että hän on keskittynyt tekemään jotain muuta saisit todennäköisesti kommentin "en halua, älä häiritste" tai huitaisun ja yksi vuotias alkaisi itkemään sekä poistuisi paikalta. Kun kolmivuotiaan kerhotäti tuli kertomaan, että lapsemme luottaa aikuisiin liikuttavan paljon ja istuu mielellään sylissä niin itkin kotimatkalla. Minun takertuva, pieni-iso, iloinen lapseni on kiivennyt syliin. Hän vain tarvitsee aikaa ja kokemusta aikuisen luotettavuudesta. Siitä, että tämä ei väkisin pidä sylissä tai syyllistä siitä että olinko tarpeeksi pitkään vaan saan tulla ja mennä, olen silti ihan hyvä. Miten niin samaistunkaan tässä lapseeni! Onhan he meidän vaikka me emme olekaan he.
Lapselle niin moni asia on tosi. Se on niin tosi, että tekee pahaa, kun lapsen lapsenmielisyys ja vilpittömyys ohitetaan. Miten lapsia kuskataan milloin mihinkin vähän "huijaten". Koska ne eivät muka ymmärrä. Ymmärtäväthän ne. Sitten niillle sanotaan ettei tämä luvattu nyt menekään niin kuin puhuttiin, koska sehän olisi lapsellista. Lapset ovat lapsellisia, koska he ovat lapsia. Vanhempien tehtävä on asettaa rajat ja niiden kautta lapsi saa vääjäämättä pettymyksiä, tietysti. Annan esimerkin sillä en osaa pukea sanoiksi muuten sitä mitä tarkoitan. Jos lapselle sanotaan, että mennään ruokakauppaan ja saat valita sieltä mitä tahansa niin kuinka suuri kiusaus onkaan korjata lapsen hassua valintaa paremmaksi, sopivammaksi, halvemmaksi. Sen sijaan vanhempi olisi voinut asettaa rajan ja kertoa, että lapsi saa valita kaupasta yhden minkä tahansa haluamansa munkin tai vaikka maitopurkin.
Kuulen jatkuvasti sitä, että meidän pojat ovat niin kiinni äidissään (tai isässään). Ja jos kantaansa eivät paljasta vanhemmat niin heidän lapsensa tokaisevat samaa. Se on vähän hassua, mutta niin he ovat. He ovat kohtalaisen tietoisia omista henkilökohtaisista rajoistaan. Jos yrittäisit saada halausta meidän kolmivuotiaalta niin, että hän on keskittynyt tekemään jotain muuta saisit todennäköisesti kommentin "en halua, älä häiritste" tai huitaisun ja yksi vuotias alkaisi itkemään sekä poistuisi paikalta. Kun kolmivuotiaan kerhotäti tuli kertomaan, että lapsemme luottaa aikuisiin liikuttavan paljon ja istuu mielellään sylissä niin itkin kotimatkalla. Minun takertuva, pieni-iso, iloinen lapseni on kiivennyt syliin. Hän vain tarvitsee aikaa ja kokemusta aikuisen luotettavuudesta. Siitä, että tämä ei väkisin pidä sylissä tai syyllistä siitä että olinko tarpeeksi pitkään vaan saan tulla ja mennä, olen silti ihan hyvä. Miten niin samaistunkaan tässä lapseeni! Onhan he meidän vaikka me emme olekaan he.
Kommentit