Riittävän hyvin silitetty luottamus
Olen kirjoittanut seuraavan tekstin vuosi, puoli tai puolitoista sitten. En muista tarkalleen. Ajan hahmottaminen selkeästi, lineaarisesti ja tarkasti historialliseksi kokonaisuudeksi ei ole vahvuuksiani. Aika on kuin sekaisin mennyt lankakerä, joka on koottu pätkistä lankoja. Langat ovat eri laatuisia, paksuisia ja värisiä. Välillä koko kerää on värjätty harmonisemmaksi ja välillä ei. Kirjoitus jäi mielestäni silloin kesken. Olisin halunnut jatkaa sitä valmiimmaksi, mutta en osannut. Nyt en halua lisätä siihen mitään. Se on riittävän hyvä.
Haasteita elämässä piisaa. Mikään ei ole niin varmaa kuin muutokset. Olisi ihme jos elämässä menisi yli viisi vuotta, että ei yhtään ainutta kriisiä (pienempää tai suurempaa) esiintyisi.
Torikammo (korjatkaa jos olen väärässä) yhden teorian mukaan muodostuu siitä, että meidän taistele ja pakene systeemiä opetetaan pakenemaan stressin alla. Kun menemme jo stressaantuneena ja ahdistuneena paikkaan missä muitakin on sekä koemme tilanteesta lisää ahdistusta tai muuta fyysistä epämiellyttävää oloa saatamme antaa luvan itsellemme kääntyä melkein perillä kotiin/pois, turvaan. Keho oppii ja muistaa "näissä tilanteissa on parempi paeta se helpottaa". Sitten sama toistuu sillä keho lähtee kasvattamaan oloa. Viimeksi käännyimme kannoiltamme lähes perillä niin nyt olemme vielä enemmän tietoisia, että voimme perääntyä, ehkäpä vähän aiemmin. Lopulta emme enää halua lähteä ollenkaan samankaltaisiin tilanteisiin koska pelkkä ajatuskin saa kehon reagoimaan. Tämä oli mitä mielenkiintoisin selitys ja lähde on koottu muistin varaisesti kirjasta Jordan B. Peterson, 12 elämänohjetta, Käsikirja kaaosta vastaan.
Kyseisen selityksen kautta näen selkeämmin miksi siloitteleva vanhemmuus epäonnistuu. Jos aina me silitämme lapsille elämän niin mitä tapahtuu kun elämä ei ole siloiteltu aikuisuudessa tai koulussa. Tai jotenkin vielä nurin kurisempaa, silitämme tiet vielä aikuisellekin lapsellemme. Käännämme katseen pois haastavasta tilanteesta emmekä tarjoa selviämisen kokemusta haasteesta. Osaammeko auttaa niin että autettava osaa auttaa itseään? Mitä tapahtuu jos emme rohkaise ottamaan vastuuta siitä mitä elämä tuo? Lähtemään luottaen tilanteeseen, että minä selviän. Jos lapsi ei pysty omistamaan myös ryppyjä elämässä ja toisaalta taas nähdä reittiä ulos hankaluudesta. Jos lasta ei ole rohkaistu ottamaan niitä hankalia askelia kohti elämää sellaisena kuin ne on. Pyytämään anteeksi, menemään ovelle ja myöntämään että oli hölmöä heittää kivellä ikkunaan. Enkä tarkoita nyt rohkaisulla pakottamista, rajattomuudessa elämistä tai temperamentin tai persoonan väheksymistä.
Kristallipalloa ei ole siitä mitä tulevaisuus tuo, eikä se tarkoita sitä etteikö asioita elämässään saisi ja pitäisi suunnitella. Meistä kuka tahansa voi sairastua vakavasti, loukkaantua verisesti, valita väärin, loukata muita, tulla väärin ymmärretyksi tai ihan vaan mokata. Näitä tilanteita varten voi harjoitella kohtaamalla ne. Jos tiedämme mitä voimme tehdä silloin kun meillä on hätä tai meidän läheisellä on hätä, toimimme ja tiedämme toimivamme oikein. Kukaan ei sano, että "Älä ajattele kuule miten siihen hätänumeroon soitetaan, kyllä se siitä." vaan näemme kuinka tärkeää on opetella etukäteen sanomaan oma nimi, mistä on kysymys ja kertoa missä on sekä jättää puhelinlinja auki. Mutta miksi sitten emme kohtaisi myös muita hankalia asioita lapsiemme kanssa harjoittelumielessä. Sama koskee meitä aikuisia. Ota vastuu. Ota vastuu nyt ja sano että jännittää ihan hitosti, mutta menen silti ja teen sen, sanon ääneen että rakastan sinua tai kerron, että nyt en pidä siitä miten minua kohtelet. Kerro se myös itsellesi ja kohtaa itsesi. Rakasta itseäsi niin kuin sitä joka todella tarvitsee rakkautta Kohtaat oman välttelysi ja asiat voivat ratketa. Älä ole torikammoinen itsellesi. Ole armollinen.
Kohtaa myös se, että et ole aina pidetty. Sekään ei ole silti koko totuus sinusta. Jos ymmärrät miten paljon ihmiset ympärilläsi sinua tuntevat niin ymmärrät miten vähän sinä heitä tunnet.
Kun elämä sisältää muutoksia, halusimme sitä tai emme, voimme vain valita miten niihin suhtaudumme. Olemmeko yksin selviytyviä erakkoja vai haemmeko lohtua yhdessä muiden kanssa? Siedämmekö meidän elämämme kriisit, muutokset ja tapahtumat osaksi elämäämme vai onko se muiden syy? Voimme jäädä näiden muutosten jalkoihin ja pyöriä epäoikeudenmukaisuuden tervassa ja nöyryytyksen höyhenissä vai onko se väärin käydä asia läpi ja edetä. Löytää oma tarina ja oppia.
Mikään tieto ei ole minkään väärtti jos sitä ei sovi soveltaa. Ei tämäkään. On olemassa jotain sellaista ehdottoman totuuden vallassa olevaa, syvää viisautta, mutta sekään ei ole väritöntä tai tuomitsevaa ellet sitten ajattele niin. Mitä sinä ajattelet?
Haasteita elämässä piisaa. Mikään ei ole niin varmaa kuin muutokset. Olisi ihme jos elämässä menisi yli viisi vuotta, että ei yhtään ainutta kriisiä (pienempää tai suurempaa) esiintyisi.
Torikammo (korjatkaa jos olen väärässä) yhden teorian mukaan muodostuu siitä, että meidän taistele ja pakene systeemiä opetetaan pakenemaan stressin alla. Kun menemme jo stressaantuneena ja ahdistuneena paikkaan missä muitakin on sekä koemme tilanteesta lisää ahdistusta tai muuta fyysistä epämiellyttävää oloa saatamme antaa luvan itsellemme kääntyä melkein perillä kotiin/pois, turvaan. Keho oppii ja muistaa "näissä tilanteissa on parempi paeta se helpottaa". Sitten sama toistuu sillä keho lähtee kasvattamaan oloa. Viimeksi käännyimme kannoiltamme lähes perillä niin nyt olemme vielä enemmän tietoisia, että voimme perääntyä, ehkäpä vähän aiemmin. Lopulta emme enää halua lähteä ollenkaan samankaltaisiin tilanteisiin koska pelkkä ajatuskin saa kehon reagoimaan. Tämä oli mitä mielenkiintoisin selitys ja lähde on koottu muistin varaisesti kirjasta Jordan B. Peterson, 12 elämänohjetta, Käsikirja kaaosta vastaan.
Kyseisen selityksen kautta näen selkeämmin miksi siloitteleva vanhemmuus epäonnistuu. Jos aina me silitämme lapsille elämän niin mitä tapahtuu kun elämä ei ole siloiteltu aikuisuudessa tai koulussa. Tai jotenkin vielä nurin kurisempaa, silitämme tiet vielä aikuisellekin lapsellemme. Käännämme katseen pois haastavasta tilanteesta emmekä tarjoa selviämisen kokemusta haasteesta. Osaammeko auttaa niin että autettava osaa auttaa itseään? Mitä tapahtuu jos emme rohkaise ottamaan vastuuta siitä mitä elämä tuo? Lähtemään luottaen tilanteeseen, että minä selviän. Jos lapsi ei pysty omistamaan myös ryppyjä elämässä ja toisaalta taas nähdä reittiä ulos hankaluudesta. Jos lasta ei ole rohkaistu ottamaan niitä hankalia askelia kohti elämää sellaisena kuin ne on. Pyytämään anteeksi, menemään ovelle ja myöntämään että oli hölmöä heittää kivellä ikkunaan. Enkä tarkoita nyt rohkaisulla pakottamista, rajattomuudessa elämistä tai temperamentin tai persoonan väheksymistä.
Kristallipalloa ei ole siitä mitä tulevaisuus tuo, eikä se tarkoita sitä etteikö asioita elämässään saisi ja pitäisi suunnitella. Meistä kuka tahansa voi sairastua vakavasti, loukkaantua verisesti, valita väärin, loukata muita, tulla väärin ymmärretyksi tai ihan vaan mokata. Näitä tilanteita varten voi harjoitella kohtaamalla ne. Jos tiedämme mitä voimme tehdä silloin kun meillä on hätä tai meidän läheisellä on hätä, toimimme ja tiedämme toimivamme oikein. Kukaan ei sano, että "Älä ajattele kuule miten siihen hätänumeroon soitetaan, kyllä se siitä." vaan näemme kuinka tärkeää on opetella etukäteen sanomaan oma nimi, mistä on kysymys ja kertoa missä on sekä jättää puhelinlinja auki. Mutta miksi sitten emme kohtaisi myös muita hankalia asioita lapsiemme kanssa harjoittelumielessä. Sama koskee meitä aikuisia. Ota vastuu. Ota vastuu nyt ja sano että jännittää ihan hitosti, mutta menen silti ja teen sen, sanon ääneen että rakastan sinua tai kerron, että nyt en pidä siitä miten minua kohtelet. Kerro se myös itsellesi ja kohtaa itsesi. Rakasta itseäsi niin kuin sitä joka todella tarvitsee rakkautta Kohtaat oman välttelysi ja asiat voivat ratketa. Älä ole torikammoinen itsellesi. Ole armollinen.
Kohtaa myös se, että et ole aina pidetty. Sekään ei ole silti koko totuus sinusta. Jos ymmärrät miten paljon ihmiset ympärilläsi sinua tuntevat niin ymmärrät miten vähän sinä heitä tunnet.
Kun elämä sisältää muutoksia, halusimme sitä tai emme, voimme vain valita miten niihin suhtaudumme. Olemmeko yksin selviytyviä erakkoja vai haemmeko lohtua yhdessä muiden kanssa? Siedämmekö meidän elämämme kriisit, muutokset ja tapahtumat osaksi elämäämme vai onko se muiden syy? Voimme jäädä näiden muutosten jalkoihin ja pyöriä epäoikeudenmukaisuuden tervassa ja nöyryytyksen höyhenissä vai onko se väärin käydä asia läpi ja edetä. Löytää oma tarina ja oppia.
Mikään tieto ei ole minkään väärtti jos sitä ei sovi soveltaa. Ei tämäkään. On olemassa jotain sellaista ehdottoman totuuden vallassa olevaa, syvää viisautta, mutta sekään ei ole väritöntä tai tuomitsevaa ellet sitten ajattele niin. Mitä sinä ajattelet?
 |
| Talvi, joka näyttää syksyltä. |
Kommentit