Hyväksymisen vaikeus
On vaikeaa hyväksyä muiden tekemiä ratkaisuja jotka on itse tietoisesti ratkaissut toisin. On helpompi arvostella ja kohota omalla ratkaisullaan yläpuolelle. On helppo nähdä kehykset ja kulissit kaukaa, mutta tarkempi lähestyminen näyttää yksityiskohdat tai niiden puutteet. On taas helppo arvostella.
Työni puolesta olen jatkuvasti arvosteltavana. Se mitä teen yrityksen johdossa on kasa ratkaisuja joita voi arvostella, arvottaa ja käsittää väärin tai toisinpäin. Olen jatkuvasti arvosteltavana myös äitiydessä. Keskimmäinen jaksaa tällä erää muistuttaa kuinka olen maailman kamalin, jos en anna peliaikaa nyt-heti-tunnin-verran! On myös syytä nostaa esiin epäkohdat ja hakea muutosta, eipä siinä. Tai kokeilla miten paljon jankkaamista tarvitaan ennen kuin luovutan vai luovutanko. Olen valinnut työni ja äitiyteni, ajautunut polulleni, kulkenut tieni ja voisin mikä tahansa päivä päättää tehdä urallani jotain muuta, mutta en lakata olemasta äiti. Valitsen pysyä, kehittyä ja tehdä parhaani, inhimillisesti jotain hyvää sillä hetkellä kun elän. On johtajia jotka tekevät vääriä päätöksiä, on alaisia jotka tekevät vääriä päätöksiä ja on äitejä jotka tekevät vääriä päätöksiä. Niitä on kaikkialla ja me olemme niitä. On paljon arvostelua.
Kukaan ei halua itse tulla arvostelluksi, mutta kuinka moni meistä arvostelee muita. Oletko sinä se joka heittää ensimmäisen kiven, pyöräyttää silmät, kyrää juonia selän takana, jättää asioita rivien väliin vai kannatko pyhää kiillotettua kruunua valintojesi jalokivin? Mitä tapahtuu jos olet arvosteltavana? Mistä sinä triggeröidyt? Paljonko jaksat jankkaava lasta taantumatta lapsen tasolle huutamaan takaisin? Mistä egosi ottaa kolhun? Mitä et voi sietää? Mikä siinä on sellaista mikä tekee niin pahaa että oksettaa? Miksi toisen puhe on suolaa haavoille ja toisen ei? Mitä sinä jätät oppimatta?
Hyvä Terveys lehden artikkeli "Kuoleman läheisyydessä elävien on parasta olla yhdessä" jonka on kirjoittanut Anna-Stina Nykänen oli hieno muistutus siitä miten perintöriitoja ratkotaan raastuvassa, koska emme muista hyväksyä muiden tapaa surra. Olemme niin kiinni vain omassa näkökulmassamme. Osa haluaa kaiken äkkiä tyhjäksi, jotta kaikki olisi jo ohi. Toinen haluaa tehdä perintötalosta mausoleumin, jotta voisi vaalia muistoja vielä pitkään. Jokaisen henkilökohtainen elämä on sellaisessa murroksessa, että siihen ei mahdu yhtään ylimääräistä surun lisäksi. Voi olla myös murrosta ilman surua, liian täyttä oman piiloperfektionismin kanssa elämistä tai ihan vaan järjesteltävää enemmän kuin tunteja päivässä. Ei mahdu joustoa koska jaksaminen on äärirajoilla. Olemmeko me silloin läpinäkymättömiä, möykkyjä? Emme osaa enää sanoittaa, osaamme loukkaantua. Riitely, se sentään tuntuu erilaiselta kuin suru. Se antaa luvan rähistä omaa epämukavaa oloa ulos tai sulkea välinpitämättömyyden viitalla aidan ulkopuolelle. Oikeuttaa minun mielipiteeni muiden yli. Mutta eihän minun tai sinun ylitse saa kävellä. Eihän minun mausoleumiani saa tuhota eihän minun puhtaan tulevaisuuden illuusiota saa särkeä. Eihän? Missä on ymmärrys, avoimuus ja se läpinäkyvyys jolloin egomme ei pullistele välissä loukkaantumassa vaan saamme luvan joustaa ja annamme itsellemme anteeksi?
Mielen yhteydet - Masennuksen todelliset syyt (kirjailija: Johann Hari) kirjassa kirjailija puhuu siitä kuinka masennus ja suru ovat diagnostisesti hyvin identtisiä. Masennus on siis kuin suru tai suru on kuin masennus. Elämme maailmassa joka altistaa masennukselle, ahditukselle, vertailulle, liialliselle yksilökeskeisyydelle, erottaa meidät toisistamme ja me uskomme harhan superihmisistä. Onko näin? Lue kirja ja tee omat johtopäätökset. Tai lue Maaret Kallion kolumni "Moni hinkkaa elämän pieniä yksityiskohtia täydellisiksi – Heiltä jää huomaamatta, missä aito hyvinvointi piilee." Kolumni on lyhyempi.
Rauhaa tyypit!
Työni puolesta olen jatkuvasti arvosteltavana. Se mitä teen yrityksen johdossa on kasa ratkaisuja joita voi arvostella, arvottaa ja käsittää väärin tai toisinpäin. Olen jatkuvasti arvosteltavana myös äitiydessä. Keskimmäinen jaksaa tällä erää muistuttaa kuinka olen maailman kamalin, jos en anna peliaikaa nyt-heti-tunnin-verran! On myös syytä nostaa esiin epäkohdat ja hakea muutosta, eipä siinä. Tai kokeilla miten paljon jankkaamista tarvitaan ennen kuin luovutan vai luovutanko. Olen valinnut työni ja äitiyteni, ajautunut polulleni, kulkenut tieni ja voisin mikä tahansa päivä päättää tehdä urallani jotain muuta, mutta en lakata olemasta äiti. Valitsen pysyä, kehittyä ja tehdä parhaani, inhimillisesti jotain hyvää sillä hetkellä kun elän. On johtajia jotka tekevät vääriä päätöksiä, on alaisia jotka tekevät vääriä päätöksiä ja on äitejä jotka tekevät vääriä päätöksiä. Niitä on kaikkialla ja me olemme niitä. On paljon arvostelua.
Kukaan ei halua itse tulla arvostelluksi, mutta kuinka moni meistä arvostelee muita. Oletko sinä se joka heittää ensimmäisen kiven, pyöräyttää silmät, kyrää juonia selän takana, jättää asioita rivien väliin vai kannatko pyhää kiillotettua kruunua valintojesi jalokivin? Mitä tapahtuu jos olet arvosteltavana? Mistä sinä triggeröidyt? Paljonko jaksat jankkaava lasta taantumatta lapsen tasolle huutamaan takaisin? Mistä egosi ottaa kolhun? Mitä et voi sietää? Mikä siinä on sellaista mikä tekee niin pahaa että oksettaa? Miksi toisen puhe on suolaa haavoille ja toisen ei? Mitä sinä jätät oppimatta?
Hyvä Terveys lehden artikkeli "Kuoleman läheisyydessä elävien on parasta olla yhdessä" jonka on kirjoittanut Anna-Stina Nykänen oli hieno muistutus siitä miten perintöriitoja ratkotaan raastuvassa, koska emme muista hyväksyä muiden tapaa surra. Olemme niin kiinni vain omassa näkökulmassamme. Osa haluaa kaiken äkkiä tyhjäksi, jotta kaikki olisi jo ohi. Toinen haluaa tehdä perintötalosta mausoleumin, jotta voisi vaalia muistoja vielä pitkään. Jokaisen henkilökohtainen elämä on sellaisessa murroksessa, että siihen ei mahdu yhtään ylimääräistä surun lisäksi. Voi olla myös murrosta ilman surua, liian täyttä oman piiloperfektionismin kanssa elämistä tai ihan vaan järjesteltävää enemmän kuin tunteja päivässä. Ei mahdu joustoa koska jaksaminen on äärirajoilla. Olemmeko me silloin läpinäkymättömiä, möykkyjä? Emme osaa enää sanoittaa, osaamme loukkaantua. Riitely, se sentään tuntuu erilaiselta kuin suru. Se antaa luvan rähistä omaa epämukavaa oloa ulos tai sulkea välinpitämättömyyden viitalla aidan ulkopuolelle. Oikeuttaa minun mielipiteeni muiden yli. Mutta eihän minun tai sinun ylitse saa kävellä. Eihän minun mausoleumiani saa tuhota eihän minun puhtaan tulevaisuuden illuusiota saa särkeä. Eihän? Missä on ymmärrys, avoimuus ja se läpinäkyvyys jolloin egomme ei pullistele välissä loukkaantumassa vaan saamme luvan joustaa ja annamme itsellemme anteeksi?
Mielen yhteydet - Masennuksen todelliset syyt (kirjailija: Johann Hari) kirjassa kirjailija puhuu siitä kuinka masennus ja suru ovat diagnostisesti hyvin identtisiä. Masennus on siis kuin suru tai suru on kuin masennus. Elämme maailmassa joka altistaa masennukselle, ahditukselle, vertailulle, liialliselle yksilökeskeisyydelle, erottaa meidät toisistamme ja me uskomme harhan superihmisistä. Onko näin? Lue kirja ja tee omat johtopäätökset. Tai lue Maaret Kallion kolumni "Moni hinkkaa elämän pieniä yksityiskohtia täydellisiksi – Heiltä jää huomaamatta, missä aito hyvinvointi piilee." Kolumni on lyhyempi.
Rauhaa tyypit!
 |
| Kaikki vaatteet itse tehden 2020 etenee. Lapsille housut rikkinäisten tilalle. Keskimmäinen tosin ei huolinut itselleen vaan pidennettiin esikoiselle. Laaduntarkastuksen suoritti koira. |
Kommentit