Mitä on elämä 6-vuotiaan mielestä?
6-vuotias kysyy: "Äiti, mitä on elämä?"
Vastaan mahdollisimman ikätasoon sopivasti ja kerron elämän ja kuoleman eroista.
6-vuotias tuskin malttaa odottaa vastaustani loppuun sillä hänellä on jo kysymykseen oma idea: "Äiti, mitä jos tämä onkin vain Jeesuksen uni ja me ei olla edes totta! Ajattele!"
Niinpä, ajattele! Platonin luolavertaus (linkki wikipediaan), se kuuluisa jonka olin unohtanut täysin nousi esiin kun tätä samaista elämän suurta keskustelua elämästä ihmettelin töissä. Kiitos Tuomas tästä. Luotavertaus lyhyesti: vangit luolassa kahlittuina, näkevät ikkunasta heijastuvan todellisuuden peräseinän varjoista. Heille todellisuus on varjoja ja niiden nimeämistä. Vapautettu vanki näkee todellisuuden ja ymmärtää mikä tekee varjot sekä paljon muuta. Hän haluaa vapauttaa vankiystävänsä, mutta vangit eivät halua vapauteen. Ja kun tätä ajattelen niin en voi olla miettimättä miten iso vaikutus vanhemmuudella on erilaisten varjoten luomiseen. Luomme ennakkoluulojen, pelkojen, kahlitsemisen sekä toisaalta vapauttamisen, ilon, oivalluksen maailmaa. Miten me siirrämme historian varjoja, taakkoja tai katkomme niitä? Olemme vapaita oivaltamaan, mutta haluammeko myöntää varjomme? Emme tule saamaan oivalluksiimme mukaan kaikkia. Tuttu ja turvallinen voi olla varjo. Mikä on sinun varjeltu varjo? Mikä on minun varjeltu varjo?
Olenkohan itse osannut samassa iässä räkä poskella edes ajatella "mitä on elämä"? Olen ainakin rakentanut majaa, upottanut saappaat savipeltoon, rypyttänyt karjalapiirakoita, haastanut karjalan murteella mummolassa, juonut sujuvasti kahvia (lähinnä maitoa) sokeripalan läpi, niistänyt sen räkäisen nenäni kankaiseen nenäliinaan, ujostellut kerhossa ja ihaillut omaa tanssikoreografiaa LP-levysoittimen savunharmaan oven heijastuksesta. Ehkä olen ajatellut myös sitä mitä on elämä, kysynyt sitä aikuisilta ja jatkanut leikkejäni.
Lapseni ovat valovuosia siitä lapsuudesta, joka minulle oli lapsuus. Voin sujuvasti luetella kaikkia mahdollisia mahdollisuuksia joita omilla lapsillani on enemmän kuin minulla. Varmasti moni meistä osaa. Harvemmin kiinnitän huomiota siihen mikä on edelleen samaa.
Mikä sitten on samaa? Talvivaatteet ovat paksuja ja niitä on pakko pitää talvella. Pulkkamäessä mennään niin kovaa kuin ikinä eikä niissä talvivaatteissa mäen kiipeäminen ylös yhtään harmita, paitsi nälkäisenä ja silloin kun isoveli/pikkuveli tai sisko on nopeampi suuntaan kuin suuntaan. Nukkumaan mennään aina samaan aikaa, paitsi lomilla aikataulut kääntyvät vähän sinne päin. Tylsää on siitäkin huolimatta, että elämässä on useampi mahdollisuus viihdyttää itseään kuin omassa lapsuudessani oli. Ihan tavalliset asiat ovat parhaita.
Onneksi loma kääntyi arkeen.
Vastaan mahdollisimman ikätasoon sopivasti ja kerron elämän ja kuoleman eroista.
6-vuotias tuskin malttaa odottaa vastaustani loppuun sillä hänellä on jo kysymykseen oma idea: "Äiti, mitä jos tämä onkin vain Jeesuksen uni ja me ei olla edes totta! Ajattele!"
Niinpä, ajattele! Platonin luolavertaus (linkki wikipediaan), se kuuluisa jonka olin unohtanut täysin nousi esiin kun tätä samaista elämän suurta keskustelua elämästä ihmettelin töissä. Kiitos Tuomas tästä. Luotavertaus lyhyesti: vangit luolassa kahlittuina, näkevät ikkunasta heijastuvan todellisuuden peräseinän varjoista. Heille todellisuus on varjoja ja niiden nimeämistä. Vapautettu vanki näkee todellisuuden ja ymmärtää mikä tekee varjot sekä paljon muuta. Hän haluaa vapauttaa vankiystävänsä, mutta vangit eivät halua vapauteen. Ja kun tätä ajattelen niin en voi olla miettimättä miten iso vaikutus vanhemmuudella on erilaisten varjoten luomiseen. Luomme ennakkoluulojen, pelkojen, kahlitsemisen sekä toisaalta vapauttamisen, ilon, oivalluksen maailmaa. Miten me siirrämme historian varjoja, taakkoja tai katkomme niitä? Olemme vapaita oivaltamaan, mutta haluammeko myöntää varjomme? Emme tule saamaan oivalluksiimme mukaan kaikkia. Tuttu ja turvallinen voi olla varjo. Mikä on sinun varjeltu varjo? Mikä on minun varjeltu varjo?
Olenkohan itse osannut samassa iässä räkä poskella edes ajatella "mitä on elämä"? Olen ainakin rakentanut majaa, upottanut saappaat savipeltoon, rypyttänyt karjalapiirakoita, haastanut karjalan murteella mummolassa, juonut sujuvasti kahvia (lähinnä maitoa) sokeripalan läpi, niistänyt sen räkäisen nenäni kankaiseen nenäliinaan, ujostellut kerhossa ja ihaillut omaa tanssikoreografiaa LP-levysoittimen savunharmaan oven heijastuksesta. Ehkä olen ajatellut myös sitä mitä on elämä, kysynyt sitä aikuisilta ja jatkanut leikkejäni.
Lapseni ovat valovuosia siitä lapsuudesta, joka minulle oli lapsuus. Voin sujuvasti luetella kaikkia mahdollisia mahdollisuuksia joita omilla lapsillani on enemmän kuin minulla. Varmasti moni meistä osaa. Harvemmin kiinnitän huomiota siihen mikä on edelleen samaa.
Mikä sitten on samaa? Talvivaatteet ovat paksuja ja niitä on pakko pitää talvella. Pulkkamäessä mennään niin kovaa kuin ikinä eikä niissä talvivaatteissa mäen kiipeäminen ylös yhtään harmita, paitsi nälkäisenä ja silloin kun isoveli/pikkuveli tai sisko on nopeampi suuntaan kuin suuntaan. Nukkumaan mennään aina samaan aikaa, paitsi lomilla aikataulut kääntyvät vähän sinne päin. Tylsää on siitäkin huolimatta, että elämässä on useampi mahdollisuus viihdyttää itseään kuin omassa lapsuudessani oli. Ihan tavalliset asiat ovat parhaita.
Onneksi loma kääntyi arkeen.
 |
| Mummo oli kutonut sukat, varret meni rikki. Korjasin. Kantapäät myös paikattu. Hyvä mieli. |
Kommentit