Kun kaikki hiljenevät nousevat ajatukset

Palaan tänne blogin ääreen harvoin. Liian harvoin. Olen viimeksi kirjoittanut tänne huhtikuussa. Silloin kun korona jumitti etätöihin lasten seurassa. En pitänyt siitä yhtään. Nyt olen varautunut, että tämä kaikki kestää sen 4 vuotta. Sitten se on ohi. Se on minun selviytymismekanismini ja luon sillä jaksamisen. Silloin siinä on tavoite. Mutta tässä teille tunnelmat huhtikuulta 2020.

Tavoitteeni ovat hukassa. Illalla viimeiseksi nukutan viimeisen kukkujan aivan liian myöhään. Niin myöhään, että on lähes puoli yö. Hän nukkuisi pidempään kuin kukaan, hän valvoisi pidempään kuin kukaan. Hän on aina tehnyt niin. Rytmi on sekaisin kuukauden kotoilusta. Aamulla voivat lapset herätä enemmän oman rytminsä mukaan ja tietysti se vaikuttaa iltaan. En haluaisi vetää tiukkisäitiä esiin kun on mahdollista rauhoittaa aamut siltä kouluu, eskariin ja päiväkotiin liikkeellelähdöltä. Jos aamu voisi olla rauhallinen yhteinen siirtymä. Pojat ovat oppineet, että heille kouluun meno tarkoittaa kierrätysroskiksen viemistä ennen kuin alkaa kotieskari ja -koulu.

Yökukkujan kanssaan valvon ja reflektoin mennyttä päivää. Olen itse jo väsynyt ja haluan nukkumaan. Tiedän, että aamuni alkaa ajoissa. Yksi lapsista nukahtaa kuten ne neuvolan ohjeiden mukaiset uniajat on. Hän sopii yhteiskunnan tavalliseen rytmiin hyvin. Uni tulee, sitä vastaan ei tarvitse taistella tai sitä ei tarvitse paeta. Kirja, rapsutukset ja uni. Kaksi muuta eivät saaneet näitä taitoja. Toinen pitää sanaisen arkkunsa avoinna aina siihen saakka kunnes uni on päällä tai vähän sen jälkeenkin ja toinen kaipaa silityshetken. 

Sisäinen ääneni muistuttaa illalla kaikki ne hetken joilloin jälkikäteen katsottuna olisin voinut olla lapsilleni enemmän läsnä tai vähemmän tiukka. Olisin voinut jättää aloittamatta toista sukkaparia, jonka ajattelin neuloa kuopukselle. Olisin voinut osallistua lasten roolileikkiin. Olisin voinut tehdä parempaa iltapalaa. Olisin voinut lukea heille vaikka kirjaa. Olisin voinut järjestää jumpan. Me ei askarreltu tänään mitään. Olisin voinut laittaa kaikki nukkumaan tuntia aikaisemmin. Olisin voinut tehdä aamusta lenkin. Olisin voinut soittaa jollekin ystävälle tai laittaa edes viestin. Se miksi pyöritän näitä johtunee siitä että olen hukannut tavoitteeni. 

Tavoitteeni lipeää kuin saippua virtaavaan jokeen aina kotiäiteillessä. Ei ole jotain ulkopuolista, sellaista jota ammattikielellä kutsutaan nimellä asiakasta, jolle tätä teen. Ei ole palautteen antajaa joka kertoisi, että ollaanko oikeilla jäljillä. Neuvola on, mutta sielläkin on ihan tasan yhtä monenlaisia neuvolanhenkilöitä kuin on tyyppejä muutenkin.

Mistä sitä koskaan tietää, että milloin tämä kaikki hulluus päättyy täällä maan päällä tai kuka se on joka seuraavaksi kupsahtaa. Mitä jos se on joku lapsista. 

Halaan niitä vielä kaikki kun nukkuvat. Ovat niin seesteisiä ja tyyniä. Yksi hikoilee aina hiusrajansa unissaan. On aina tehnyt niin.