tiheän syönnin hetket
Me vihdoin selvittiin flunssasta, joka piti yskäisen limaisessa otteessaan pari viikkoa. Heti kun lakkasin yskimästä aloitti poika tiheän syönnin päivät. Toivottavasti huomenna jo helpottaisi. On univelkaa parilta viikolta sen verran, että näytän omasta mielestäni aneemiselta. Tummat silmän aluset, kulahtanut hiuskuontalo ja valkoinen naama. Eikä tämä touhuamiseen tottunut mamma pysytynyt pitämään näppejään erossa kolasta. Autoin kevättä ja kaivoin etupihan kulkuväylän niin leveäksi, että siihen voisi laskeutua lentokone. Tämän tietenkin tein vähän puolikuntoisena ennen kuin yskä oli ottanut laantuakseen. Nyt on ollut aamuisin selkälihakset niin jumissa, että on pelottanut kantaa poikaa. Älkää tehkö samaa virhettä. Yskä, puolikas kunto ja painavan lumen heittely voi tehdä selän todella kipeäksi. Valittamatta kuitenkin paras.
Sen sijaan, että rikkoo itsensä fyysisesti niin suosittelen kokoamaan henkistä pääomaa. Jos ei omista omasta takaa isosiskoa, jolta voisi saada rautaista vertaistukea niin kannattaa hankkia ihania ystäviä. Viikonloppuvierailulla ollut ystäväni piristi univelkaista mieltäni niin, että uskon ettei meidän poika ole ihan älytön huutaja ja kaiken aikaa vaativa. Väsyneenä on todella vaikea suhteuttaa arkea mihinkään. Sitä on edelleen muutakin kuin pelkästään vauvan ruoka, juoma, virikkeet, syli, äiti... Ystävät on vaan sellainen voimavara, joita ilman olisin varmasti paljon väsyneempi.
Mies paiskii töitä minkä ehtii ja minä selviän arjesta. Kommunikointi on vaikeutunut koska olen ilta seitsemältä liian väsynyt järkiperäiseen ajatteluun. En vaan pysty olemaan enää hyvällä tuulella kun tietää ettei yöllä kuitenkaan nuku ja toinen kuorsaa. Olen niin kateellinen, älyttömän kateellinen ehkä sairaalloisen kateellinen. Aamulla taas ihmettelen miksi ihmeessä flippaan iltaisin, mutta siitä on tullut jo melkein rutiini. Aina joku asia menee yli ärsytyksen rajan ja yleensä asia on hyvin pieni. Vaikka lusikka väärin päin tai lehti tai ihan mikä tahansa. Sitä ei voi edes ennustaa, että mistä sekoan. En edes minä itse. Niin vain käy ja se on ihan epäreilua, mutta totta.
Päivänä eräänä menin ajattelemaan rintaliivieni pesua kun en muistanut koska olin imetysliivini pessyt. Menin haistamaan niitä ja se oli virhe. Niiden pesusta oli todellisuudessa ehkä kaksi päivää ja tuoksu oli hirveä. Poika oli puklannut paidan kauluksesta sisään käyneet maidot ja sideharsoa ei ole ympäri vuorokautisesti liimattuna toiseen käteeni vaikka välillä se olisi kätevää. Siinä ajassa kun löydän puhdistusvälineet on maito imeytynyt vaatteisiin. Päivän vanhana se tuoksuu ällöttävälle. Onneksi saa epäonnistua ja seuraavana aamuna voi taas pukea samat liivit täysin ajattelematta asiaa niin, että naapuriinkin asti haisee. Haisenkohan muutenkin? Antakaa armoa jos haisen ja saa vihjaista.
Sen sijaan, että rikkoo itsensä fyysisesti niin suosittelen kokoamaan henkistä pääomaa. Jos ei omista omasta takaa isosiskoa, jolta voisi saada rautaista vertaistukea niin kannattaa hankkia ihania ystäviä. Viikonloppuvierailulla ollut ystäväni piristi univelkaista mieltäni niin, että uskon ettei meidän poika ole ihan älytön huutaja ja kaiken aikaa vaativa. Väsyneenä on todella vaikea suhteuttaa arkea mihinkään. Sitä on edelleen muutakin kuin pelkästään vauvan ruoka, juoma, virikkeet, syli, äiti... Ystävät on vaan sellainen voimavara, joita ilman olisin varmasti paljon väsyneempi.
Mies paiskii töitä minkä ehtii ja minä selviän arjesta. Kommunikointi on vaikeutunut koska olen ilta seitsemältä liian väsynyt järkiperäiseen ajatteluun. En vaan pysty olemaan enää hyvällä tuulella kun tietää ettei yöllä kuitenkaan nuku ja toinen kuorsaa. Olen niin kateellinen, älyttömän kateellinen ehkä sairaalloisen kateellinen. Aamulla taas ihmettelen miksi ihmeessä flippaan iltaisin, mutta siitä on tullut jo melkein rutiini. Aina joku asia menee yli ärsytyksen rajan ja yleensä asia on hyvin pieni. Vaikka lusikka väärin päin tai lehti tai ihan mikä tahansa. Sitä ei voi edes ennustaa, että mistä sekoan. En edes minä itse. Niin vain käy ja se on ihan epäreilua, mutta totta.
Päivänä eräänä menin ajattelemaan rintaliivieni pesua kun en muistanut koska olin imetysliivini pessyt. Menin haistamaan niitä ja se oli virhe. Niiden pesusta oli todellisuudessa ehkä kaksi päivää ja tuoksu oli hirveä. Poika oli puklannut paidan kauluksesta sisään käyneet maidot ja sideharsoa ei ole ympäri vuorokautisesti liimattuna toiseen käteeni vaikka välillä se olisi kätevää. Siinä ajassa kun löydän puhdistusvälineet on maito imeytynyt vaatteisiin. Päivän vanhana se tuoksuu ällöttävälle. Onneksi saa epäonnistua ja seuraavana aamuna voi taas pukea samat liivit täysin ajattelematta asiaa niin, että naapuriinkin asti haisee. Haisenkohan muutenkin? Antakaa armoa jos haisen ja saa vihjaista.
 |
| en pysy enää paikallani |
Kommentit