Unikutsut

Palaan vaatekutsuilta kotiin. Koirat iloisesti ilmoittavat kaikille kotona oleville, että portilla on joku. Hilppasen sisään niin nopesti kuin mahdollista ettei ne jotka mahdollisesti nukkuvat heräisi. Ja mikä yllätys, lapset nukkuu kaikki. Mies ei nuku vaan lukee jotain älytöntä fysiikasta kertovaa kirjaa jonka hän on itse lainannut kirjastosta. Välillä kyllä ihmettelen meidän lukumakujen rikasta kertymää tässä taloudessa. Ne kirjat, jotka uppoavat mieheen saavat minut nukahtamaan tai sitten sen saman kirjan lukemiseen menee minulta vuosi tolkulla aikaa, mutta rakastan sitä tapaa jolla hän briiffaa minulle sisällöt niistä kirjoita. Sehän on sama kuin olisin itse lukenut, mutta tiedosta on jätetty se tylsä osuus pois. Ne keittiöpsykologiset oppaat ja maailmanparannus vimmaiset teokset joita minä kannan kirjastosta lastenkirjojen lisäksi saavat miehen vain hymähtelemään. Minä sitten briiffaan ne parhaimmat asiat hänelle. Tämä toimii meillä.

Me olemme yksilöitä, ihmisiä ja niin ovat nuo lapsetkin. Pikkuveli koko kymmenen kuukauden tarmollaan ilmoitti minulle, että hänen ja isän välinen puuhailu oli kesken kun yritin ottaa konttaavaa karkulaista kiinni ettei kipsahda eteisestä rappusille. Hän työnsi minua kauemmas ja huutaa päräytti tuskaisesti. Näytin haalaria ja tyyppi huokaisi. Siis iltapissatukselle isän ja koirien kanssa. Jep, typpi kiljahti ilosta kun pääsi rattaisiin ja sai pipon päähän. Äiti ymmärsi ja lapsi oli tyytyväinen (luulen, että isäkin oli iloinen). Hienosäätöä ja arvailua tämä on, mutta opitaan mekin vielä tuntemaan pikkuveljen kanssa toisemme.

Kesä, piha ja se on siinä.