Meillä on ihanimmat ystävät. Yritän olla valittamatta kaiken aikaa yöllisistä keskeytyksistä, joita poika meille järjestää edelleen. Ei se ihan onnistu, koska ne kuitenkin kuuluvat osaksi kokopäiväistä arkeani sekä juhlaani. Juhannusta kun viettää sellaisten ystävien seurassa, ettei tarvitse olla kukaan muu kuin se joksi minut on luotu, tuo elämään lohtua. Täällä ne olivat. Yksi grillaili, toinen juoksi meidän tirpan perässä, kolmas hääräsi keittiössä. Ilman mitään ennakolta suunniteltuja työnjakoja ystävät olivat pesseet omat lakanansa ja täyttäneet jääkaappimme ruoalla ennen kotiin paluutaan. Miten ihmeessä ansaitsemme jotain näin hyvää? Meillä on varmaan vuoden (no ei ehkä ihan niin kauaa) pursuillut työtasot keittiössä paperikasoja ja tavaroita, jotka tarvitsisivat pienen pyyhkäisyn sekä esimerkiksi talvinen kynttilälyhty on odottanut kaappiin pääsyä pitkään. Ette arvaa, mutta taso kiiltää ja on tyhjillään. Kaikki tämä sinä aikana kun nukahdin pojan viereen päivällä kesken imetyksen. Ihmeellisiä ihmisiä. Olisin arvostanut heidän seuraa ihan seurana, eikä tämä nosta ketään sen enemmän jalustalle, mutta aika omatoimista sakkia ja kuitenkaan tunkeilematta. Se on taitolaji häärätä keittiössäni (saattaa päteä myös muiden ihmisten keittiöihin) ilman, että olen itse säätämässä mukana. Minun keittiöni on minun rakas pieni keittiöni ja määräysvaltakuntani. Valtakunnassani kiiltää ja on kaunista. Siellä ei asu enää tahmainen pöly, kaurahiutalemuruset eikä epäjärjestys. Ruokapöydälläni on tyhjää ja harmoonista. Kimppu ruusuja on pöytämme keskipisteenä eikä tekemättömistä töistä muistuttava paperiläjä. Kolme mattoani tuoksuvat mäntysuovalle, lelut ovat laatikoissa ja talossa vallitsee rauha. Se rauha, joka laskeutuu juuri ennen pölyä ja unta. Nyt lähden nauttimaan tästä uskomattomasta rauhan tunteesta.
 |
| vauhtihirmu |
 |
| juhannusruususein |
Kommentit