Talo vai ei

Lapseni osaa kävellä. Hän harjoittelee ahkerasti päivittäin. Hän ei vielä pääse pitkälle. Hänellä on lempi puuhansa ja lelunsa. Hänellä on säännölliset nukkumaanmenoajat (en tiedä onko tuo yhdyssana, että sori kaikki kielipoliisit). Hän on varsinainen hymypoika, jos ventovieraita on uskominen. Hän on tänään pienessä kuumeessa ja tukkoinen.

Hänen äidillään on haave omakotitalosta ja suuresta pihasta. Äiti toivoisi myös mahdollisuutta asua maalla ilman, että täytyy aina varata kaikkeen liikkumiseen vähintään puolikas tuntia. Miksi, oi miksi kukaan ei ole keksinyt edullisempaa, nopeampaa ja vähemmän tuhoavaa liikkumismuotoa maalaisille kuin auto. Olimme eilen mökillä ja taas se siellä iski, luonnon rauha. Mikä se on se paikka kun kuulee ajatuksensa, askeleensa ja pierunsa. Se on maalla, metsässä, pellon reunassa. Onko siellä kaikki niin ihanaa kuin kuvittelen.. ei ole. On itikoita, pölyä, kakkan hajua, sateella erittäin paljon kuraa, hiekkaa sisällä, ei ole jalkakäytäviä vaan tarvotaan autojen seassa lenkkiä huomioliivit päällä ja ledit otsalla, mutta siellä on se avaruus ja luonto - tilaa hengittää. Mihin tämä haaveilu vielä johtaa... en tiedä. Haaveilen silti.

Muutama vuosi sitten mies tuli lenkiltä koirien kanssa ja kertoi kuinka oli löytänyt aivan uskomattoman hienon ränsistyneen pihapiirin. Menimme katsomaan ja se oli sama paikka mistä olen haaveillut jo lapsena, mutta silloin siinä pihassa asui vanha mies, joka ajoi hyvin varovasti pienellä kirkkaan keltaisella autolla nenä kiinni ratissa ja sitä piti väistää melkein ojan puolelle koska se ei siltikään nähnyt oikein kunnolla eteensä, saatikka taaksensa koska auton peilit olivat ihan vinossa. Miestä ei enää ole tai hän on siirtynyt vähintään vanhainkodin vakiasukkaaksi, mutta pihapiiri on ja se on kaunis.

välähdys, idea, unelma ja haave