Puhun lapselleni, mutta kuuntelenko?

Kun tilassa on paljon lapsia (tai yksi kyllä omien tuntkimuksien mukaan riittää) niin niistä lähtee valtava älämölö eli mekkala toisin sanoen ääni. Meillä mekkalaa on korvan vieressä  sillä puolivuotias viihtyy vielä paljon sylissä sekä metrin verran irti maasta kaksivuotiaan voimalla. Siihen lapsiperhemeteliin kuuluu vielä lelujen hinkkaaminen erilaisilla tasoilla, hyppiminen, kiljahtelut ja kaikenlaiset tehosteäänet (ainakin meillä). Sitten taustalla voi soida lelut tai päälle unohtunut televisio sekä radio. Välillä olisi mukava tietää kuinka valtavat desibelit meistä lähtee. Tähän hälyyn myös tottuu. Siiten tottuu niin ettei huomaa kuinka isoveli on jo monta kertaa sanonut, että haluaa pukea hanskat itse ja kun vihdoin haalarin vetoketju on sujautettu kiinni saan naamalleni kiukkuisen lapsen kun tungen hänen ylhäisyytensä hanskoja hänen ylhäisyytensä käsiin. Kunnes ymmärrän ja kuulen takautuvasti, että lapsihan tuossa toisteli jotain jo pitkän aikaa. Palaan taaksepäin ja "kysyn halusitko laittaa hanskat itse?". Saan vastaukseksi rauhallisen "joo". Tilanne on taas ohi. Ja näitä sattuu, aivan varmasti myös paremmissa piireissä ja sata varmasti väsyneenä tai jännittyneissä tilanteissa (=kiire tai sen tuntu). Se, että lapsi osaa kommunikoida on huikeaa, mutta siitä alkaakin vastavuoroisuuden opettelu, eikä se ole minusta aina niin helppoa. Olen kaksi vuotta päättänyt lapseni puolesta asioita, siis kaikki häneen littyvät asiat, mutta nyt hänellä on tahto eikä se ole pelkkä uhmakas tahto. Hänellä voi olla lempivaatteita, hän haluaa kerätä vain tietyn kokoisia keppejä, hän pitää enemmän jostain ruuasta kuin toisesta, hänellä on siis mieipiteitä. Lapsella on myös järjettömiä mielipiteitä kuten meidän joka aamuinen domino-keksi vääntö. "Saanko Domino-keksin aamupalaksi, äiti?" "Et saa, saat puuroa" "Haluan, haluan, HALUAAAAN!" Ja niin edelleen kunnes vaihtoehdot edelleen säilyvät puurossa. Lopulta hän syö puuronsa ja ihan tyytyväisenä. Ehkä äidin rakkaus domino-kekseihin on periytyvää. Kaiken älämölön keskellä on olemassa ääniä, joihin reagoi uskomattomalla tarkkuudella ja ne usein kertovat vaarasta tai sotkusta: kaatuva maitolasi, tussi siirtyy ohi paperin, keittiön kaappi aukeaa, jääkapille yritettään murtautua, se joku mitä hinkataan lattialla ei ole lelu jne.

Lapset, ne osaavat myös huomauttaa vanhempiaan tai isovanhempia sekä ihan vaan tuntemattomia ihmisiä sääntörikkomuksista. Isompi lapseni huomauttaa mummoa kesken ruokailun "Mummo, ei saa puhua ruoka suussa". Hän huomauttaa äitiä kesken hampaiden pesun "Ota hammasharja pois suusta" otan harjan pois suusta ja hän jatkaa "Mitä sinä sanoit? Nyt voit puhua". Nämä ovat erityisen hellyyttäviä hetkiä, mutta samalla alleviivaavat sitä, että kaikesta yrityksestäni huolimatta toimin vahingossa myös epäjohdonmukaisesti ja lapseni kyllä huomaavat sen. Eikä se haittaa, olen riittävän hyvä. Yritän kuunnella ja kysyä taistelun keskellä, että mistä me edes taistellaan. Eikä tämä mikään olisi mahdollista, jos lapseni ei olisi oma ajatteleva perheenjäsen.

Kiitokseksi naiseudesta naistenpäivänä.