Solidaariset sisaret

Tässä minä olen, bussissa. Muutaman skumppalasillisen jälkeen matkalla kotiin. Koin jotain sellaista mitä en ollut kokenut moneen aikaan. Isoveli ja pikkuveli jäivät kotiin isänsä kanssa. Pikkuveli on edelleen rintariippuvainen, joten jännitti lähteä, mutta lähdin. Se jännittää aina kun tekee jotain mistä ei ihan tiedä lopputulosta ja varsinkaan kun itse ei lopputulokseen voi vaikuttaa eli olla maitona paikalla kun maitoa tarvittaisiin. Mies ymmärsi jännitykseni ja lähetteli kuvaviestejä. En minä niitä olisi välttämättä tarvinnut, mutta hallinnan tunne on suurempi kun näkee ettei maailma kaadu vaikka kävelen ovesta ulos ilman hoitolaukkua, goretexiä, välipaloja, rattaita, tuttia tai muita äidiksi tekeviä symboleja. Puin päälleni päivää aikaisemmin ostaneeni pikkumustan. Latasin laukkuuni suklaata ja korot. Istuin junassa naama puuterissa ja ripset värjättyinä. Selailin maailman tapahtumia älypuhelimellani. Tämä on ihmeellistä. Minun ei tarvinnut vahtia seuralaisteni käsien pesua, vessassa käyntejä, ruokatapoja, he olivat aikuisia naisia, solidaarisia sisaria. Jotenkin sain nähdä häivähdyksen siitä miltä meidän elämä näyttää lapsettoman urbaanin perheen silmin = äänekkäältä kaaokselta. Ja se myös on sitä. Kaksi vuotias voi keskeyttää minkä tahansa keskustelun toistamalla asiaansa niin kauan ettei kukaan aikuinen varmasti voi olla huomaamatta sillä hän myös nostaa volyymiä sekä tarvittaessa käyttää muita hyvin epähienovaraisia huomionhakukonsteja. Mikä rauha ja järjestys huokui tästä aikuisten kohtaamisesta. Bussin kello näyttää 3.33 ja se ei liiku, olo on yhtä pysähtynyt. Tosiasiassa olen kotona ennen puolta yötä ja kaikki on pyörinyt ympärilläni aivan kuten ennenkin vaikka lähdin nauttimaan elämästä. Äidit, uskaltakaa!