ajankäyttö

Nyt on aikaa tasan 22min siihen, että mies ja lapsi palaavat uimahallilta yhteisestä harrastuksestaan eli perheuinnilta. Perheuinnilla tarkoitetaan sitä, että koko perhe pääsee lasten altaaseen tunniksi yhdellä maksulla ja paikalla on joku ohjaaja vähän laulattamassa, ohjaamassa ja kertomassa koska huvi päättyy. Meillä se tarkoittaa sitä, että minulla on tosiasiallinen tunti aikaa olla vauvan kanssa kotona kahdestaan ja miehellä tunti aikaa olla esikoisen kanssa kahdestaan. Nyt tuo pikkuveli nukahti joten päätin käyttää aikani blogitekstin kirjoittamiseen. Toiset erittäin järkevät ajankäytölliset vaihtoehdot olisivat olleet kodin järjestely ja ruoan laitto. He tulevat kuitenkin nälkäisinä takaisin. Vesi kiehuu hellalla, mutta yritän samalla keskittyä tämän tekstin nopeaan tuottamiseen.

Olen ensimmäisen kerran huutanut lapselleni viikko tai kaksi sitten pää punaisena. Olen myös tuohduksissani heittänyt listan (sen jonka lapsi repi irti seinästä) palasen lattialle. Olen hypännyt tasajalkaa huutaessani. Kaikki järjettömyydet kerralla tyyppisesti. Se millä selittelen selittämätöntä käytöstäni on väsymys. Hitto, se tulee tuplanopeudella näiden kahden kanssa. Viikko neljän seinän sisäistä flunsaa. Paranee, mennään ulos, huono idea sillä siitä nousee kuume. Tuijotetaan elokuvia, syödään sitä mitä menee alas. Kukaan ei viihdy, nipistely, läpsiminen, vonkuminen, nurina... ihan kaikki. Pitelen sylissäni ranteet turtana ja hauikset hapoilla sitä pienempää, ei kiinnosta kantoliinassa olo. Yöllä kaksi vuotiaat näkevät toisinaan painajaisia. Syliin, vierelle, ihan kiinni ja toinen lapsi toisella puolella kaikki samassa sängyssä. Koira jaloissa, mies jossain reunalla, kuorsaa. Valvon, valvon, valvon kunnes ehkä olisin nukahtamassa ja pienempi herää. Tulee aamu. Mies menee töihin aikaisin ja tulee myöhään tai siltä se tuntuu. Väsyttää, kahvi ei auta, kukaan ei auta. En osaa pyytää. Onneksi ymmärsin laittaa miehelle viestin, ettei myöhästy minuuttiakaan, olen uupunut. Yrittäjyyden hyvä puoli, hän piipahti kotona kesken päivää 30min. Vollotin ja rauhotuin sen ajan. Ilta meni hyvin.

Lapsen tasolle laskeutuminen ei todella tarkoita sitä, että taannun kaksivuotiaaksi räyhääjäksi. Koko tämän "äiti on nyt hermostunut ja sinun täytyy olla hetki rauhassa ja kuunnella"- huutoepisodin jälkeen ja sen aikana ymmärsin ettei tämä ole järkevää. Laskeuduin istumaan lattialle, katsoin kaksivuotiasta silmiin. Hän nauroi hermostuneesti ja riekkui edelleen. Silmistä näkyi hämmennys. Pyysin anteeksi ja kysyin oliko äiti pelottava. Sain vastaukseksi nyökkäyksen. Kerroin, että toimin typerästi ja ensi kerralla lupasin miettiä tarkemmin. Kysyin tehdäänkö jotain muuta joka ei olisi niin riehumista. Sekin sopi kaksivuotiaalle. Sitten laitoin viestin miehelle, joka piipahti paikalle.

Se "huono äiti" - fiilis, se on kokonaisvaltainen ja syyllistävä. Samalla huudolla nousee esiin oman lapsuuden vastaavat tilanteet. Ollaan riekuttu, äiti väsyy ja lopulta huutaa. Hämmennys on niin suuri, etten uskalla katsoa äitiä silmiin vaan jatkan sängyllä pomppimista. Sillä tavalla ohitan tilanteen, joka tuntuu minusta pahalta ja oikeastaan haluaisin itkeä ja pyytää anteeksi... silti olen elossa, ehjä ja aikuinen. Olen oppinut, että vanhempien tehtävä on näyttää tunteensa lapselle, mutta myös vastuullisesti kertoa mitä mikäkin tarkoittaa. Ehkä tästä opimme koko sakki ja osaan olla taas ihmisiksi ja äidiksi.

Aina ei jaksa hymyillä.