kaksi lasta ja minä

Tiistaina se alkoi ja perjantaina päättyi. Sunnuntaina jatkuu taas. Me ollaan kolmistaan. Arki pyörii paremmin kuin pelkäsin. Esikoinen on selvinnyt pahimmasta ja vauva on edelleen älyttömän hyvä nukkuja. Kädet loppuu, silmät ei riitä. Pakko höllätä, monessa. Ehkä myös vauvan kurkkijaiset alkavat olla ehtoo puolella. Saadaan olla keskenämme ja harjoitella.

Tässä muutaman vuoden aikana olen napissut useamman kerran siitä kuinka kalenterointi voi olla niin helkkarin vaikeaa. Tarkoitan itseäni ja miestäni. Aivan toivottomia kroonisia säätäjiä tai mitä lie idiootteja. Mies ilmoittaa, että jo ilmoitettuaan lauantaisesta vapaapäivästä hän on tekemässä vain muutaman sinne sun tänne työasioilla säntäämisen. Ihan vaan muutaman tunnin verran. Ihan vaan aamusta tuonne ja sen jälkeen seuraavaan paikkaa. "Ai niin taas vaan ilmoitin enkä huomannut kysyä mielipidettäsi"... niinpä. En voi olla kommentoimatta, jotan typerää ja kärkevän vihaista piikittelyä. Suututtaa! Yrittäjän vaimona eläminen on yllätyksellistä. Voi, ehkä me eläkkeellä sitten osataan sopia yhdessä, ettei aina vain ilmoitella. Oli vähän itselläkin kotoisia suunnitelmia, mutta tuuppauduin mukaan kuljettelemaan lapsien kanssa miehen työasioita ja sain kahvit sekä toastin. Voisi sitä huonomminkin lauantaitaan viettää. Samalla matkalla ajattelin tulevaisuuden suunnitelmina väläyteltyjä "jaetaan kotonaolot lain määräämänä tasa vanhempien kesken". Niinpä, jaetaan vaan. Kiva kun ilmoititte.

Näihin tunnelmiin saman uutisen äärellä synnäriltä:

Lapsi synnytetty,
tehtävä suoritettu.
Kotiin palautumaan,
arkeen asettumaan

Älä laiskottele!
Mene töihin,
olet tiellä.

Isät osaa,
me ollaan päätetty.
Ei sinulta kysytä.

Teijon kyläkonttorin kahvila, suloinen.