Välillä me olemme niin maalla!
Eilinen kerhoonlähtö tapahtui puolessa tunnissa. Heräsin siihen, ettei herätyskello ollutkaan päällä. Tämän piti olla harjoituslähtö. Miehen piti olla vain sivussa ja meidän piti kokeilla aamua kolmistaa. Mies oli ansaitulla koiran ulkoilutuksella ja minä nukunin lasten kanssa ja odotin herätyskellon soittoa. Riuska ylös nousu kun ymmärsin kurkata tilanteen todellisuuden kellosta. Uhmaiselle ei tietenkään maistunut muuta kuin mustikkakeitto puuron päältä. Dödöä kainaloon (ehkä muistin, ehkä en), kerhoon eväät ja tossut, vähän jotain sokeria omiin sisuskaluihin, tilkka rintamaitoa vauvalle, vaatteet kaikille ja banaanilla lahjottu taapero rattaisiin.
Bussille ehdittiin, eikä vielä tehnyt edes tiukkaa. Lenkiltä palannut mies tosin auttoi taaperon rattaistamisessa ja katsoi vähän perääni kun säntäilin. Bussi oli aamusta täynnä koululaisia ja opiskelijoita. Mies tunki kätevien rattaiden kanssa sisään ja oli jo parkkeeraamassa käytävälle kun napakasti pyysin keskitilan vallanneita nuorukaisin tekemään tilaa rattaille. Kaikki tarrasivat vielä vähän tiukemmin kiinni laukuistaan, puhelimistaan ja siirsivät polvia sivuun. Tarkoitin tietysti väistämisellä siirtymistä bussin muissa tiloissa oleviin vapaisiin penkkeihin. Me tukimme bussin koko sisäisen ihmisliikenteen, jos parkkeeraamme keskikäytävälle eli se ei ollut mielestäni mikään vaihtoehto. Ajoin rattaat niille tarkoitettuun koloon. Nuorukaiset päivittelivät sosiaalisessamediassa tilaansa tai niin ainakin kuvittelin niiden tekevän. Minä tuhisin käytävällä seistessä ja ajattelin mielessäni, että tätä on tämä maaseudun paikallisliikenne. Yksi ymmärsi tilanteen ja nousi hetken kuluttua toiselle paikalle. Bussissa matkustaa opiskelijat, koululaiset ja mummot. Mutta rattaita näkyy harvoin. Bussissa on tavallaan mummojen ja koululaisten säännöt. Ne säännöt tuntuvat joskus kovin samanlaisilta. Kerran yksi mummo oli kovin kärttyinen siitä kun ajoin rattaat keskitilaan, koska hänellä oli kauppakassi. Tottahan se oli, että mummolla oli kauppakassi, mutta se kauppakassi nyt mahtuu vaikka jalkoihin siihä edessä oleviin penkkeihin jotka ovat neljä vastakkain, mutta ne rattaat eivät vaan sinne mahdu.
Onneksi turhauttavan muutaman minuutin "mitä ihmettä täällä tapahtuu" ja "minä olen oikeassa, muut väärässä" olotilojen jälkeen taapero jäi kerhoon yksin hyvillä mielin. Ei syönyt eväitään, oli vähän itkenyt ikävää ja leikkinyt autoilla sekä dinosauruksilla. Minä sain kaksi tuntia aikaa kahvilassa ja sen koko ajan nukkui vauva. Söin kakkuni ja kahvini, ajattelin ja rauhotuin. Eikä edes se ehkä-dödö pettänyt, koska ei tullut hiki. En käsitä miten joskus onnistun päiväkodin arjesta.
Bussille ehdittiin, eikä vielä tehnyt edes tiukkaa. Lenkiltä palannut mies tosin auttoi taaperon rattaistamisessa ja katsoi vähän perääni kun säntäilin. Bussi oli aamusta täynnä koululaisia ja opiskelijoita. Mies tunki kätevien rattaiden kanssa sisään ja oli jo parkkeeraamassa käytävälle kun napakasti pyysin keskitilan vallanneita nuorukaisin tekemään tilaa rattaille. Kaikki tarrasivat vielä vähän tiukemmin kiinni laukuistaan, puhelimistaan ja siirsivät polvia sivuun. Tarkoitin tietysti väistämisellä siirtymistä bussin muissa tiloissa oleviin vapaisiin penkkeihin. Me tukimme bussin koko sisäisen ihmisliikenteen, jos parkkeeraamme keskikäytävälle eli se ei ollut mielestäni mikään vaihtoehto. Ajoin rattaat niille tarkoitettuun koloon. Nuorukaiset päivittelivät sosiaalisessamediassa tilaansa tai niin ainakin kuvittelin niiden tekevän. Minä tuhisin käytävällä seistessä ja ajattelin mielessäni, että tätä on tämä maaseudun paikallisliikenne. Yksi ymmärsi tilanteen ja nousi hetken kuluttua toiselle paikalle. Bussissa matkustaa opiskelijat, koululaiset ja mummot. Mutta rattaita näkyy harvoin. Bussissa on tavallaan mummojen ja koululaisten säännöt. Ne säännöt tuntuvat joskus kovin samanlaisilta. Kerran yksi mummo oli kovin kärttyinen siitä kun ajoin rattaat keskitilaan, koska hänellä oli kauppakassi. Tottahan se oli, että mummolla oli kauppakassi, mutta se kauppakassi nyt mahtuu vaikka jalkoihin siihä edessä oleviin penkkeihin jotka ovat neljä vastakkain, mutta ne rattaat eivät vaan sinne mahdu.
Onneksi turhauttavan muutaman minuutin "mitä ihmettä täällä tapahtuu" ja "minä olen oikeassa, muut väärässä" olotilojen jälkeen taapero jäi kerhoon yksin hyvillä mielin. Ei syönyt eväitään, oli vähän itkenyt ikävää ja leikkinyt autoilla sekä dinosauruksilla. Minä sain kaksi tuntia aikaa kahvilassa ja sen koko ajan nukkui vauva. Söin kakkuni ja kahvini, ajattelin ja rauhotuin. Eikä edes se ehkä-dödö pettänyt, koska ei tullut hiki. En käsitä miten joskus onnistun päiväkodin arjesta.
Kommentit