päiväni äitinä

meet toy

Minulla ei ole mitään järkevää sanottavaa. Olen ollut tänään pihalla kärryttelemässä yhteensä kolme tuntia (yksi rengas rattaista tyhjänä). Tapasin työkaveria ihan yllärinä ja naapuri jonka kanssa on pitänyt kärrytellä puoli vuotta niin nyt sekin on koettu ensimmäisen kerran. Mihin elämästäni meni puoli vuotta?

Huomaan ajattelevani äänettömästi asioita enemmän kuin koskaan ennen. Poika hermostuu kun olen oppinut olemaan ajatuksissani. Hampaat tekee tuloa ja pojalla on jalat suussa koko ajan. Olimme perhekerhoilemassa tänään. Se on lepoa sielulle ja ruumiille. Sieltä saa kahvia ja känttyä. Pojan elämän ensimmäiset kerhokuvat on kotona. Pieni kuolaava pallero söpössä villapaidassa ja lampaantaljan päällä, avot miten ihanaa. Päivä ei ole vielä päättynyt uniin vaan nyt on jo kiiruhdettava hakemaan poika suihkun raikkaana ja sitten mennään höpöttelemään sängylle ennen kuin tulee molemmille uni. Tai oikeastaan uni ei tule ennen kuin pienet timanttiteräiset kynnet ovat riipineet muutamat raavut rintaan ja naamaani. Uni tulee pienen unta vastaan tehdyn taistelun jälkeen ja siihen liittyy muutama "melkein olen jo unessa"-hetki, joka kääntyy "en todellakaan aio nukkua"-hetkeksi ja lopulta päättyy oikeaan uneen. Ei ole helppoa olla pieni ja väsynyt samaan aikaan, eikä ole helppoa olla se joka toivoo unen tulevan pian. On tämä silti korvaamatonta aikaa, uskokaa tai älkää. Voikaa hyvin kaikki odottavat ja odottaneet sekä kaikki muut ihmiset. Älkääkä valvoko, jos teidän ei ole pakko!