Ennätys!

Hektinen päivä ja pojalla yhdet vähän vajaan tunnin mittaiset päiväunet takana. Ei ole koskaan nukahtanut niin, että lasken lapsen sänkyyn ja samalla kun pää osuu tyynyyn kääntää hän kylkeä ottaa pehmolelun kainaloon ja nukkuu. Siis todella nukkuu! Vielä pari kuukautta sitten en olisi uskonut tätä todeksi, en ikinä! Lapseni osaa rauhoittua itsekseen ja nukahtaa. Hän nukkuu omassa huoneessa ja on tyytyväinen. Hän nukahti kuin salama. Tästä todellakin tulee sellainen olo, että ehkä niitä lapsia voi joskus tehdä lisää. Ehkä ne todella kasvaa isoiksi joskus. Ehkä en ole maailman huonoin äiti, jolla on vilkas ja ulospäin suuntautunut lapsi.

Perhekerhossa täti kysyi olemmeko me olleet miehen kanssa yhtä ulospäin suuntautuneita. Hankala kysymys. Olin lapsena kovin ujo, mutta en todellakaan ollut kotioloissa sitä. Olen käsittänyt, että mieheni on ollut rauhallinen ja "helppo" lapsi, joka viihtyi hyvin omissa leikeissään. Hmm.. Siis punapää, vilkastuksemme... onko hän saanut hyppygeenit myös luonteeseensa?!? Hetken mietittyäni tulin siihen tulokseen, että pojalla on isänsä rohkeus ja luottamus muita ihmisiä kohtaan ja äitinsä sähellys. Siinä on meidän coctail. Jos joku jolla on lapsi tai näkemys uskaltaisi kirjoittaa tänne kokemuksen oman lapsensa tempperamentista. Olisi hauska kuulla onko muiden lapset vanhempiensa kaltaisia tai mikä luonteenpiirre on tarttunut kummaltakin?

Vilkastus in action