Perheen sisäiset suhteet
Olen miettinyt omaa ja perheen muiden jäsenten roolia. Keitä me olemme keskenämme. Jotenkin äidinrakkauden huumassa ymmärtää sen miten kukaan voi koskaan ajatella henkensä uhalla pelastamista. Oma lapsi on tärkeääkin tärkeämpi ja silti välillä voi niin älyttömän raskas hoidettava. Miten kaiken tämän äidinrakkauden kanssa osaa elää ja kun mies elää omaa suhdettaan lapseen eikä se ole äiti-lapsisuhde, ei sitten alkuunsa.
Olen kantanut, odottanut, synnyttänyt, imettänyt, puhaltanut ja asettanut rajoja. Olen ollut äitinä vasta vähän yli vuoden päivät. Isä on huolehtinut meistä ja me olemme huolehtineet isästä. Lapsi on kaiken keskellä aivan täysin tietämättä siitä että on pamahtanut vähän yllättäen sotkemaan kuvioita. Hän on tehnyt meistä perheen ja isovanhemmista isovanhempia. On tullut enoja ja setiä tai tätejä. On kummitätejä ja setiä. Ei ole pelkkä synnytys ja siitä seurannut rahanmeno ja tavarapaljous sekä loputon siivo ja epäjärjestys. Lapsi ei synny manuaali kädessä ja siitä huolimatta lasta osaa hoitaa vaistolla, on vain luotettava ja tehtävä se mikä eteen tulee.
Miten haluaisinkaan joskus puuttua lapseni ja hänen ympärillään olevien ihmisten väleihin. Tunnen taaperoni ja näen hänen lävitseen monta asiaa. Olen tulkki ja tukihenkilö. Varsinkin miehen kanssa tulee joskus kerrottua vähän liian yksityiskohtaisesti mitä lapsi mielestäni juuri nyt haluaa heidän suhteeltaan. Tilan antaminen toisille ja sitä kautta omalle lapselle on haaste. Välillä kylmästi nakkaan kakaran isän syliin ja sanon että hoida omaasi. Silloin taustalla on kiukkupäivä jota on jatkunut liian pitkään tai takana huonosti nukuttu yö. Onko se sitten väärin jättää liian suuriin mittasuhteisiin kasvanut tilanne ja paeta hetkeksi. Ei varmasti. Kun kuuntelee lyhytpinnaista väsynyttä, joka ei nuku vaikka miten kävelisi, ruokkisi, leikkisi niin ei sellaista jaksa koko päivää. En tiedä miten yksinhuoltajat selviävät vastaavista tilanteista.
Kun koko päivän on tehnyt jotain ja mikään ei näytä siltä on vaikea uskoa olevansa ihan ok. Mies tulee kotiin ja kaikki on hänen mielestään kunnossa. Hetkinen siis... olen äidin roolin lisäksi vaimo ja vaimon ei tarvitse huolehtia kaikesta yksin. Tähän on hyvä havahtua tässä vaiheessa (edes tässä vaiheessa). Onneksi äitiyden kuplasta voi loikata muihin rooleihin. Ei minun tarvitse olla tavaroille, parisuhteelle tai ystävilleni kaikelta pahalta suojeleva tiikeri-äiti joka hymyssä suin kestää ja pitää turvalliset rajat. En ole heitä synnyttynyt, imettänyt ja kohdussani kantanut. Ei minun tarvitse kantaa tätä vastuuta äitiydestäkään yksin. Oma äitini on minulle edelleen äiti, jatkumo on olemassa. Tämä ei tapahdu ensimmäistä kertaa elämän historiassa vaikka minulle tämä on uutta. Minä saan luottaa omaan vaistooni ja uskoa että teen kaikkeni vaikken aina pääse luomiini standardeihin. Joskus todellakin saa olla tyytyväinen, että jaksoi kulkea edes sieltä missä aita on matalin. Eikä miehet pelkästään ole ärsyttäviä, ne myös ajattelevat perheen parasta - tuntuipa välillä siltä tai ei.
Olen kantanut, odottanut, synnyttänyt, imettänyt, puhaltanut ja asettanut rajoja. Olen ollut äitinä vasta vähän yli vuoden päivät. Isä on huolehtinut meistä ja me olemme huolehtineet isästä. Lapsi on kaiken keskellä aivan täysin tietämättä siitä että on pamahtanut vähän yllättäen sotkemaan kuvioita. Hän on tehnyt meistä perheen ja isovanhemmista isovanhempia. On tullut enoja ja setiä tai tätejä. On kummitätejä ja setiä. Ei ole pelkkä synnytys ja siitä seurannut rahanmeno ja tavarapaljous sekä loputon siivo ja epäjärjestys. Lapsi ei synny manuaali kädessä ja siitä huolimatta lasta osaa hoitaa vaistolla, on vain luotettava ja tehtävä se mikä eteen tulee.
Miten haluaisinkaan joskus puuttua lapseni ja hänen ympärillään olevien ihmisten väleihin. Tunnen taaperoni ja näen hänen lävitseen monta asiaa. Olen tulkki ja tukihenkilö. Varsinkin miehen kanssa tulee joskus kerrottua vähän liian yksityiskohtaisesti mitä lapsi mielestäni juuri nyt haluaa heidän suhteeltaan. Tilan antaminen toisille ja sitä kautta omalle lapselle on haaste. Välillä kylmästi nakkaan kakaran isän syliin ja sanon että hoida omaasi. Silloin taustalla on kiukkupäivä jota on jatkunut liian pitkään tai takana huonosti nukuttu yö. Onko se sitten väärin jättää liian suuriin mittasuhteisiin kasvanut tilanne ja paeta hetkeksi. Ei varmasti. Kun kuuntelee lyhytpinnaista väsynyttä, joka ei nuku vaikka miten kävelisi, ruokkisi, leikkisi niin ei sellaista jaksa koko päivää. En tiedä miten yksinhuoltajat selviävät vastaavista tilanteista.
Kun koko päivän on tehnyt jotain ja mikään ei näytä siltä on vaikea uskoa olevansa ihan ok. Mies tulee kotiin ja kaikki on hänen mielestään kunnossa. Hetkinen siis... olen äidin roolin lisäksi vaimo ja vaimon ei tarvitse huolehtia kaikesta yksin. Tähän on hyvä havahtua tässä vaiheessa (edes tässä vaiheessa). Onneksi äitiyden kuplasta voi loikata muihin rooleihin. Ei minun tarvitse olla tavaroille, parisuhteelle tai ystävilleni kaikelta pahalta suojeleva tiikeri-äiti joka hymyssä suin kestää ja pitää turvalliset rajat. En ole heitä synnyttynyt, imettänyt ja kohdussani kantanut. Ei minun tarvitse kantaa tätä vastuuta äitiydestäkään yksin. Oma äitini on minulle edelleen äiti, jatkumo on olemassa. Tämä ei tapahdu ensimmäistä kertaa elämän historiassa vaikka minulle tämä on uutta. Minä saan luottaa omaan vaistooni ja uskoa että teen kaikkeni vaikken aina pääse luomiini standardeihin. Joskus todellakin saa olla tyytyväinen, että jaksoi kulkea edes sieltä missä aita on matalin. Eikä miehet pelkästään ole ärsyttäviä, ne myös ajattelevat perheen parasta - tuntuipa välillä siltä tai ei.
Kommentit