haaveilua

Lastenhoito on helppoa sitten kun miehellä on kaksi vapaata putkeen, eikä viikonlopulle ole suunniteltu överisti vierailuja. Kotona, rauhassa ja taaperon perässä juosten. Kukaan ei kaipaa minua jatkuvasti. Saan käydä koirien kanssa ulkona ilman rattaita ja taaperoa eli voin mennä metsään. Haaveilulle jää aikaa.

Haaveilu omasta talosta nostaa taas päätään. Miten pitäisi ottaa seuraava askel. Kannattaako olla tässä ja maksaa asuntolainaa sekä vastiketta ja toivoa, että kun myymme niin tämä kelpaa jollekin suunnilleen sillä rahalla mitä pyydämme... Siten olemme sitoneet pääomaa asuntoon ja myydessä saamme sitä käyttöömme seuraavaa kotia varten vai pitäisikö mennä vuokralle ja tallettaa rahaa tilille. Tuntuu järjettömältä, että mitään jäisi ensinnäkään mitenkään talteen, koska ei näillä kotihoidontuilla kyllä pääse rikastumaan. Miten tässä mahtaa käydä. Korkeimman varjeluksessa mennään niillä mitä on annettu ja kauniisti otetaan vastaan se mitä ollaan saatu. Pelottaa välillä. En halua lainaa. Haluan talon, mutta en saa sitä ilman lainaa. Nyt on niin monta ovea edessä enkä tiedä mistä pitäisi mennä sisään tai mitkä niistä pitäisi sulkea.

Ehkäpä lakkaan vain haaveilemasta ja neulon sukkaa. Pysyn tyytyväisenä niiden asioiden kanssa joita pidetään itsestäänselvyyksinä: hyvä parisuhde, terveys, koti, ruoka ja ystävät. Ahneudella ja kateudella ei ole rajaa. Miksi minä ansaitsisin talon isolla pihalla ilman lainaa ja joku muu ei. Kiertää kehää ja harkitsee, ei osaa päättää eikä oikein kunnolla edes haaveilla. Arki alkaa huomenna ja olen autuaan pihalla taas näistä haaveista siinä pisteessä kun yritän selvitä tai nauran pienen pojan kepposille.