Elokuvissa
Olin katsomassa elokuvan The Artist. Mustavalkoinen romanttinen mykkäkomedia. Minulle komedia sekä romanttinen osuus olivat sivuseikkoja kokonaisuudessa. Kerronnassa oli joitain niin hienoa ylpeyden, pelkuruuden ja auttamisen aspekteja, että tässä on nyt kulunut useampi tovi mietiskellessä.
Päähenkilö ei suostunut tarjottuun muottiin, eikä suostunut kuuntelemaan tai ottamaan tarjottua apua vastaan. Jäin miettimään tässä laman kurjimuksessa eläviä ihmisiä, yksilöitä. Jos työpaikkansa menettäneeltä kysyy miten menee työnhakurintamalla on usein vastaus ettei ole nyt niin hirveästi sitä työtä tullut haettua. Onko kyseessä selitys sille ettei vielä ole työtä tullut ja että jos olisi hakenut enemmän niin ihan varmasti jo nyt olisi paikka uraputkessa? Kuka ja miten määritellään mikä on tarpeeksi tehokasta työnhakemista? Miksi me emme riitä itsellemme? Miksi me haluamme entisen työpaikan kaikki edut, mutta emme niska ilmassa halua tehdä sitä mitä ennen teimme vaan ainakin on saatava enemmän rahaa tai jotain..? Niinhän kaikki haluaa, vai haluaako? Olemmeko me ylpistyneet? Olenko minä liian ylpeä?
Soittelin ystävälleni, joka hakee työtä ja rehellisesti sanoi hakeneensa paljon ja eripuolille suomea, mutta vielä ei ole tärpännyt. Arvostan sitä, että täältä pallolta löytyy ihmisiä jotka osaavat arvostaa itseään työnhakijana sekä muutenkin eikä pelkästään syyttele muita tilanteestaan. Se on mitä se on. Mennyt on takana ja tuleva edessä eikä mitään muuta saa kuin tämän hetken. Jos minä persiilläni tässä vain istun ja suunnittelen niin voin taata, että ihan samalla tavalla käy kuin hienosti suunniteltujen joulumarkkinoiden (katso lisää täältä: joulumarkkinat, hyvä minä). On tehtävä, on toimittava, on uskallettava olla rohkea ja joskus se tarkoittaa kaatumista, mutta olkoonkin kipeää ei apua kannata torjua.
Haluan auttaa, mutta silloinkin on laitettava itsensä likoon tai voihan sitä ostaa itselleen hyvän omantunnon vaikka reilulla kaupalla ja unohtaa kaiken muun, mutta jos en kuule enkä näe ihmisiä ympärilläni olen vain epäpyhä kuori. Hitto, että päässä menee nyt tuhat juttua. Eikä asiaa auta ennen elokuvaa näkemäni pätkä ihmisten pieksennästä tositilanteessa. Elävästi muistui oma kokemus maailmalta, jolloin keskellä kirkasta päivää poliisilaitoksen pihalla kaksi miestä juoksivat TÄYSILLÄ peräkanaa ja toinen huusi poliisia. Ei ollut poliisilaitoksen ovet auki ja perässä juokseva mies sai juostua niin likelle, että pääsi huitasemaan pesäpallomailalla kylkeen. Ei loppunut juokseminen siihen, mutta se miltä lyönti kuulosti ei koskaan katoa muististani. Me osaamme tuomita, mutta olemme surkeita tuomareita. Pahalle palkka ja bonukset päälle, eikä pahan uhri saa koskaan kostoaan valmiiksi. Miten ihmisiä me olemme me ihmiset... Minun jouluni koristelut jää nyt tähän ja keskityn siivoamisen sekä turhan touhottamisen sijaan kuulemaan ja kohtaamaan. Siivoan sen mikä hyvältä tuntuu, mutta kiillottamaan en rupea. Olen puhunut ja puhun taas myöhemmin lisää. Voikaa hyvin kaikki!
Päähenkilö ei suostunut tarjottuun muottiin, eikä suostunut kuuntelemaan tai ottamaan tarjottua apua vastaan. Jäin miettimään tässä laman kurjimuksessa eläviä ihmisiä, yksilöitä. Jos työpaikkansa menettäneeltä kysyy miten menee työnhakurintamalla on usein vastaus ettei ole nyt niin hirveästi sitä työtä tullut haettua. Onko kyseessä selitys sille ettei vielä ole työtä tullut ja että jos olisi hakenut enemmän niin ihan varmasti jo nyt olisi paikka uraputkessa? Kuka ja miten määritellään mikä on tarpeeksi tehokasta työnhakemista? Miksi me emme riitä itsellemme? Miksi me haluamme entisen työpaikan kaikki edut, mutta emme niska ilmassa halua tehdä sitä mitä ennen teimme vaan ainakin on saatava enemmän rahaa tai jotain..? Niinhän kaikki haluaa, vai haluaako? Olemmeko me ylpistyneet? Olenko minä liian ylpeä?
Soittelin ystävälleni, joka hakee työtä ja rehellisesti sanoi hakeneensa paljon ja eripuolille suomea, mutta vielä ei ole tärpännyt. Arvostan sitä, että täältä pallolta löytyy ihmisiä jotka osaavat arvostaa itseään työnhakijana sekä muutenkin eikä pelkästään syyttele muita tilanteestaan. Se on mitä se on. Mennyt on takana ja tuleva edessä eikä mitään muuta saa kuin tämän hetken. Jos minä persiilläni tässä vain istun ja suunnittelen niin voin taata, että ihan samalla tavalla käy kuin hienosti suunniteltujen joulumarkkinoiden (katso lisää täältä: joulumarkkinat, hyvä minä). On tehtävä, on toimittava, on uskallettava olla rohkea ja joskus se tarkoittaa kaatumista, mutta olkoonkin kipeää ei apua kannata torjua.
Haluan auttaa, mutta silloinkin on laitettava itsensä likoon tai voihan sitä ostaa itselleen hyvän omantunnon vaikka reilulla kaupalla ja unohtaa kaiken muun, mutta jos en kuule enkä näe ihmisiä ympärilläni olen vain epäpyhä kuori. Hitto, että päässä menee nyt tuhat juttua. Eikä asiaa auta ennen elokuvaa näkemäni pätkä ihmisten pieksennästä tositilanteessa. Elävästi muistui oma kokemus maailmalta, jolloin keskellä kirkasta päivää poliisilaitoksen pihalla kaksi miestä juoksivat TÄYSILLÄ peräkanaa ja toinen huusi poliisia. Ei ollut poliisilaitoksen ovet auki ja perässä juokseva mies sai juostua niin likelle, että pääsi huitasemaan pesäpallomailalla kylkeen. Ei loppunut juokseminen siihen, mutta se miltä lyönti kuulosti ei koskaan katoa muististani. Me osaamme tuomita, mutta olemme surkeita tuomareita. Pahalle palkka ja bonukset päälle, eikä pahan uhri saa koskaan kostoaan valmiiksi. Miten ihmisiä me olemme me ihmiset... Minun jouluni koristelut jää nyt tähän ja keskityn siivoamisen sekä turhan touhottamisen sijaan kuulemaan ja kohtaamaan. Siivoan sen mikä hyvältä tuntuu, mutta kiillottamaan en rupea. Olen puhunut ja puhun taas myöhemmin lisää. Voikaa hyvin kaikki!
Kommentit