koirat tottuu
Tänään elämäni ensimmäinen kokeilu vauvaulkoiluun koirien kanssa. En päässyt muutamaa sataa metriä pidemmälle kun onnittelukortin tuoja tuli vastaan. Molemmat koirat aloittivat tyypillisen härväämisen ja kortin tuojan ilme kertoi kaiken. Ei näyttänyt ihan vielä sujuvalta. En kyllä sitä odottanutkaan. Mukaani tarttuikin kärryjen työntäjä ja harjoittelukerta siirtynee johonkin toiseen ajankohtaan. Koirat ovat muuten arjessa jo tottuneet vauvaan ja sen mukanaan tuomiin ääniin sekä hajuihin. Enää ei joka ääntä tarvitse tulla tarkistamaan ja kaikkia vaippoja haistella läpikotaisin.
On tämä jännää kun mennään vielä kohti talvea ja meidän vähäkarvainen tai karvaton tarvitsevat oman huomionsa pukemisen kanssa. Sitten on vielä uusi ihmisen alku jota sitten topataan vielä enemmän. Jäädäänköhän me vaan ihan suosiolla neljän seinän sisään homehtumaan? Tuskin.
Neuvolan täti toi D-vitamiinia. Huomenna aloitetaan kuuri. Saatiin myös vauvan oma neuvolakortti. Päätä huimaa. Pitäisikö minun olla nyt huolehtiva aikuinen? Olen aikuinen. Olen äiti. Olen vaimo. Olen asunnon omistaja. Olen tytär. Olen lapsen lapsi. Olen ihminen. Olen niin montaa asiaa että tuntuu kuin olisin elänyt jo kauan. Vastahan hetki sitten olin nuori ja haaveilin tavallisesta elämästä, turvasta, vapaudesta ja arkisista asioista. Nyt olen saanut paljon sitä mitä olen pyytänyt ja ihan välillä hirvittää. Mitä seuraavaksi?
Ja kuulkaa kantoliinasta, siitä ihanasta monen metrin pitkästä kangaspalasta on oikeasti hyötyä. Sain tänään pestyä ikkunoita ja vauva keikkui mukana. Siinä on vähän säätämistä näin alkuun, mutta se on sen arvoista.
Miehellä on stressi. Ei se sitä suostu sanomaan ihan suoraan, mutta autoasia sitä vaivaa. Olen erittäin tyytyväinen, että saan itse pestä kädet tästä autopuuhasta ja jättää koko pähkäilyn hänelle. En ymmärrä autoista mitään. Ne vaan maksavat älyttömästi ja ovat ihan huonoimmasta päästä sijoittaa rahaa eikä ilman sellasta selvitä tässä taloudessa. Voi kun voisimme elää ilman autoja.
Ehkä nyt on sopiva aika nukkua päiväunet kun vauva koisii ja koirat lähtivät lenkille. Kokeillaan antavatko ajatukset lupaa levätä.
On tämä jännää kun mennään vielä kohti talvea ja meidän vähäkarvainen tai karvaton tarvitsevat oman huomionsa pukemisen kanssa. Sitten on vielä uusi ihmisen alku jota sitten topataan vielä enemmän. Jäädäänköhän me vaan ihan suosiolla neljän seinän sisään homehtumaan? Tuskin.
Neuvolan täti toi D-vitamiinia. Huomenna aloitetaan kuuri. Saatiin myös vauvan oma neuvolakortti. Päätä huimaa. Pitäisikö minun olla nyt huolehtiva aikuinen? Olen aikuinen. Olen äiti. Olen vaimo. Olen asunnon omistaja. Olen tytär. Olen lapsen lapsi. Olen ihminen. Olen niin montaa asiaa että tuntuu kuin olisin elänyt jo kauan. Vastahan hetki sitten olin nuori ja haaveilin tavallisesta elämästä, turvasta, vapaudesta ja arkisista asioista. Nyt olen saanut paljon sitä mitä olen pyytänyt ja ihan välillä hirvittää. Mitä seuraavaksi?
Ja kuulkaa kantoliinasta, siitä ihanasta monen metrin pitkästä kangaspalasta on oikeasti hyötyä. Sain tänään pestyä ikkunoita ja vauva keikkui mukana. Siinä on vähän säätämistä näin alkuun, mutta se on sen arvoista.
Miehellä on stressi. Ei se sitä suostu sanomaan ihan suoraan, mutta autoasia sitä vaivaa. Olen erittäin tyytyväinen, että saan itse pestä kädet tästä autopuuhasta ja jättää koko pähkäilyn hänelle. En ymmärrä autoista mitään. Ne vaan maksavat älyttömästi ja ovat ihan huonoimmasta päästä sijoittaa rahaa eikä ilman sellasta selvitä tässä taloudessa. Voi kun voisimme elää ilman autoja.
Ehkä nyt on sopiva aika nukkua päiväunet kun vauva koisii ja koirat lähtivät lenkille. Kokeillaan antavatko ajatukset lupaa levätä.
Kommentit