28.8 järjestelyvimma
Nyt lähtee kotiin kasaantuneet kasat purkuun. Naulasin seinään (vasta vuoden odotelleen) rompoonkilaatikon. Ihan silleen hintsusti ehkä meni vinoon, mutta se on nyt siinä. Pyykki pyörii koneessa ja välillä on pidettävä pieniä huilitaukoja. Kodin organisointi on tällä erää pielessä. On liikaa vauvatavaraa nurkissa. Varasto huutaa lisää tilaa, mutta jostain olisi luovuttava. Ongelma on ehkä siinä ettei sinne varastoon huvita lähteä penkomaan, koska ne vauvatavarat pitää ensiksi siirtää käytävälle ja sitten vasta pääsee käsiksi muuhun materiaan. Rappusten alla on sellainen mukava tila jossa on kaikkea kivaa ja se kiva on ollut monta vuotta kauniisti laatikoissa, mutta sitten jossain vaiheessa tapahtui jotain kummallista eikä järjestystä ole ollut vuoteen tai kahteen. Miten ihmeessä? Kassi tai kaksi odottaa Uffia tai pelastusarmeijaa.
Se on aivan järjettömän helppoa kantaa tavaraa kotiin, mutta sen tavaran kodista ulos saaminen on käsittämättömän hankalaa. Miten ihmeessä pelkkä ajatus asioiden loppulajittelusta saa ahdistuneen olon? Eihän biojätteiden heittäminen toiseen astiaankaan ole kamalaa. En ymmärrä. Ja kuitenkin itse lajittelun loppuun viemisen jälkeen olo on mitä mahtavin, sen tiedän aivan varmasti, mutta miksi, miksi, miksi olen kirjoittamassa asiaa täällä ja luistan koko hommasta? Toivon salaa että joku vain tulisi ja veisi tarvittavat asiat tarvittaviin paikkoihin ja voisin itse kantaa lisää tavaraa sisään. Onko se häpeä vai maailmanparannustuska joka saa aikaan tämän aivan turhamaisen olon. Maailmassa on hätää, sotaa, nälkää, sairautta ja vaikka mitä eikä minulla ole mitään niistä joten oma ongelmani on juuri nyt suuren suuri saamattomuus. Nyt ahteri ylös ja portaiden alusen kimppuun. Ei ne sieltä itsestään häviä, eikä kukaan sitä puolestani järjestele. Tavoite: järjestellä vaatteet niin että ne voi viedä suoraan uffille tai fidalle tai pelastusarmeijalle. Katsotaan kuin mamman käy.
Lopputulema: sain yhden ison roskasäkillisen vaatteita pois vietäväksi. Vanhimmat ovat seitsemän vuoden takaa ja uusimmat kolmen vuoden takaa. Siis kikkaria t-paitoja, sopimattomia housuja, ihan hyviä, mutta en enää sellaisia kehtaisi päälleni laittaa. Ihana huojennus. Kolme koneellista pyykkiä kuivuu. Ruoka odottaa miestä kotiin. Koirat saivat tunnin lyllerryksen metsässä. Lehtipinot saivat kyytiä ja rompoonkilaatikko on seinässä (vähän vinossa joo...). Välipäikkärit aamupäikkäreidän lisäksi on nukuttu. Ihanaa, ihanaa, ihanaa. Kyllä kaiken tämän takia ehdottomasti kannatti tehdä töitä. Vielä kun pakastimessa olisi jäätelöä niin tekisin kuumaa suklaakastiketta, mutta kun ei ole niin taidan jättää väliin ja syödä välipalasämpylän.
Maha supistelee ja tarvitsee jo päikkäreillekin tukea alleen. Ihan kohta (reilun viikon päästä) on luvassa synnytystapa-arviointi ja se jännittää ihan älyttömästi. Olen kuullut huonoja kokemuksia toimenpiteestä ja ne nyt vaan päälimmäisenä myllää. Kai siitä kuitenkin kaikki ovat selvinneet hengissä vaikka olisivatkin saaneet traumoja tai sankaritarinoita kerrottavakseen.
Se on aivan järjettömän helppoa kantaa tavaraa kotiin, mutta sen tavaran kodista ulos saaminen on käsittämättömän hankalaa. Miten ihmeessä pelkkä ajatus asioiden loppulajittelusta saa ahdistuneen olon? Eihän biojätteiden heittäminen toiseen astiaankaan ole kamalaa. En ymmärrä. Ja kuitenkin itse lajittelun loppuun viemisen jälkeen olo on mitä mahtavin, sen tiedän aivan varmasti, mutta miksi, miksi, miksi olen kirjoittamassa asiaa täällä ja luistan koko hommasta? Toivon salaa että joku vain tulisi ja veisi tarvittavat asiat tarvittaviin paikkoihin ja voisin itse kantaa lisää tavaraa sisään. Onko se häpeä vai maailmanparannustuska joka saa aikaan tämän aivan turhamaisen olon. Maailmassa on hätää, sotaa, nälkää, sairautta ja vaikka mitä eikä minulla ole mitään niistä joten oma ongelmani on juuri nyt suuren suuri saamattomuus. Nyt ahteri ylös ja portaiden alusen kimppuun. Ei ne sieltä itsestään häviä, eikä kukaan sitä puolestani järjestele. Tavoite: järjestellä vaatteet niin että ne voi viedä suoraan uffille tai fidalle tai pelastusarmeijalle. Katsotaan kuin mamman käy.
Lopputulema: sain yhden ison roskasäkillisen vaatteita pois vietäväksi. Vanhimmat ovat seitsemän vuoden takaa ja uusimmat kolmen vuoden takaa. Siis kikkaria t-paitoja, sopimattomia housuja, ihan hyviä, mutta en enää sellaisia kehtaisi päälleni laittaa. Ihana huojennus. Kolme koneellista pyykkiä kuivuu. Ruoka odottaa miestä kotiin. Koirat saivat tunnin lyllerryksen metsässä. Lehtipinot saivat kyytiä ja rompoonkilaatikko on seinässä (vähän vinossa joo...). Välipäikkärit aamupäikkäreidän lisäksi on nukuttu. Ihanaa, ihanaa, ihanaa. Kyllä kaiken tämän takia ehdottomasti kannatti tehdä töitä. Vielä kun pakastimessa olisi jäätelöä niin tekisin kuumaa suklaakastiketta, mutta kun ei ole niin taidan jättää väliin ja syödä välipalasämpylän.
Maha supistelee ja tarvitsee jo päikkäreillekin tukea alleen. Ihan kohta (reilun viikon päästä) on luvassa synnytystapa-arviointi ja se jännittää ihan älyttömästi. Olen kuullut huonoja kokemuksia toimenpiteestä ja ne nyt vaan päälimmäisenä myllää. Kai siitä kuitenkin kaikki ovat selvinneet hengissä vaikka olisivatkin saaneet traumoja tai sankaritarinoita kerrottavakseen.
Kommentit