20.7. Kuka olen nyt
Tissiliiveistäni löytyy pieniä keltaisia tahroja harjoitusmaidosta. Olen niistä ylpeä ja hämilläni. Yöpaidassani on samanlaisia tahroja. Näytän isommalta kuin koskaan. Nukun neljän tyynyn kanssa, sujuvasti. En tarvitse niitä enempää ja ehkä voisin jopa luopua yhdestä tai kahdesta. Herään yöllä vähintään kerran. normaalisti kolme tai kaksi kertaa. Herään usein samoihin aikoihin klo 23, 2, 5. Uneni ei useinkaan riitä yli kahdeksaan. Päiväunet saan helposti kestämään tunnin. En haluaisi syödä turhia multivitamiineja, mutta ne auttavat yöllisiin pohjekramppeihin tehokkaasti, joten olen joutunut luopumaan periaatteistani käytännön syistä.
Omaan ryhtiin on kiinnitettävä enemmän huomiota kuin ehkä koskaan ennen. Sohvalla ei voi istua lukemassa kirjaa useaa tuntia koska maha painaa suonia. En voi myöskään seisoa tai kävellä kovin pitkiä aikoja sillä silloinkin maha alkaa painamaan. Kirjaa lukiessa voin rentoutua niin, että saatan nukkua pieniä päiväunia monta peräkkäin. On mukavaa kun vauva liikkuu mahassa.
Vettä, mehua ja maitoa menee paljon koska jano on usein. Saatan käydä ennen kauppaan menoa vessassa ja kun olen saanut kengät jalkaan on taas vessahätä. Jos syön sokerisia asioita saatan ajatella niiden vaikutusta vauvan kasvuun. Pelkään, että vauvasta kasvaa niin iso ettei se mahdu ulos, vaikka mikään käyrä ei tue tätä pelkoa.
Olen nähnyt painajaisia hirveistä kätilöistä sekä lääkäreistä. Maha tekee harjoitussupistuksia, jotka tulevat useimmiten yöllä. Joskun ne tuntuvat kiristäviltä, mutteivät koskaan vielä mahdottomilta. Tunnen empatiaa niitä kohtaan, jotka haluaisivat saada lapsen, mutta eivät sitä jostain syystä saa. Haluaisin rohkaista tai antaa toivoa. Kutenkin mahani luo välille esteen, joka sitoo minut tulevaksi äidiksi niin etten voi ymmärtää tarpeeksi.
Mietin kuinka erilaisissa perheissä lapset asuvat. Välillä tuntuu, että vauva tuntee minut paremmin sillä koko hänen tähän astinen elämänsä on ollut sisälläni.
Olen ollut kovin kiitollinen ystävistä, tuttavista ja sukulaisista. Sitä ei ehkä tule sanottua tarpeeksi usein ääneen. Ihmettelen sitä määrää siunausta, jota olen saanut. Miten he ovat jaksaneet? Miten heitä jaksaa kiinnostaa? Ja miten kaikki tämä muuttuu vai muuttuuko? En pelkää jääväni yksin, mutta pelkään ettei aikani riitä enää kaikille haluamilleni ihmisille. Tuleeko kuvioihin uusia naamoja vai vanhoja tuttuja? Kiinnostavatko minua enää samat asiat? Miten koirat pärjäävät uudistuvassa perheessä? Otanko liian suuren vastuun vai osaanko jakaa sitä? Miten jaksan itse?
En enää kauaa ylety lakkaamaan varpaankynsiä ja bikinirajasta en ole jaksanut huolehtia sen jälkeen kun bikinirajaa ei ole näkynyt. Koskaan ennen en ole pitänyt viileästä ilmasta näin kovin. Olen miettinyt miltä niistä äideistä tuntuu, jotka odottavat talvella. Haaveilevatkohan he kesästä?
Tällainen olen nyt ja vielä muutun.
Omaan ryhtiin on kiinnitettävä enemmän huomiota kuin ehkä koskaan ennen. Sohvalla ei voi istua lukemassa kirjaa useaa tuntia koska maha painaa suonia. En voi myöskään seisoa tai kävellä kovin pitkiä aikoja sillä silloinkin maha alkaa painamaan. Kirjaa lukiessa voin rentoutua niin, että saatan nukkua pieniä päiväunia monta peräkkäin. On mukavaa kun vauva liikkuu mahassa.
Vettä, mehua ja maitoa menee paljon koska jano on usein. Saatan käydä ennen kauppaan menoa vessassa ja kun olen saanut kengät jalkaan on taas vessahätä. Jos syön sokerisia asioita saatan ajatella niiden vaikutusta vauvan kasvuun. Pelkään, että vauvasta kasvaa niin iso ettei se mahdu ulos, vaikka mikään käyrä ei tue tätä pelkoa.
Olen nähnyt painajaisia hirveistä kätilöistä sekä lääkäreistä. Maha tekee harjoitussupistuksia, jotka tulevat useimmiten yöllä. Joskun ne tuntuvat kiristäviltä, mutteivät koskaan vielä mahdottomilta. Tunnen empatiaa niitä kohtaan, jotka haluaisivat saada lapsen, mutta eivät sitä jostain syystä saa. Haluaisin rohkaista tai antaa toivoa. Kutenkin mahani luo välille esteen, joka sitoo minut tulevaksi äidiksi niin etten voi ymmärtää tarpeeksi.
Mietin kuinka erilaisissa perheissä lapset asuvat. Välillä tuntuu, että vauva tuntee minut paremmin sillä koko hänen tähän astinen elämänsä on ollut sisälläni.
Olen ollut kovin kiitollinen ystävistä, tuttavista ja sukulaisista. Sitä ei ehkä tule sanottua tarpeeksi usein ääneen. Ihmettelen sitä määrää siunausta, jota olen saanut. Miten he ovat jaksaneet? Miten heitä jaksaa kiinnostaa? Ja miten kaikki tämä muuttuu vai muuttuuko? En pelkää jääväni yksin, mutta pelkään ettei aikani riitä enää kaikille haluamilleni ihmisille. Tuleeko kuvioihin uusia naamoja vai vanhoja tuttuja? Kiinnostavatko minua enää samat asiat? Miten koirat pärjäävät uudistuvassa perheessä? Otanko liian suuren vastuun vai osaanko jakaa sitä? Miten jaksan itse?
En enää kauaa ylety lakkaamaan varpaankynsiä ja bikinirajasta en ole jaksanut huolehtia sen jälkeen kun bikinirajaa ei ole näkynyt. Koskaan ennen en ole pitänyt viileästä ilmasta näin kovin. Olen miettinyt miltä niistä äideistä tuntuu, jotka odottavat talvella. Haaveilevatkohan he kesästä?
Tällainen olen nyt ja vielä muutun.
Kommentit